Tämä blogisarja on päivittäistä reflektointia ja irtiottoja ev.lut.seurakuntien joulukalenterin tekstien pohjalta. Varsinaisen joulukalenterin tekstit on laatinut kirjailija Antti Nylén. Tässä linkissä kerron, miksi aloin kirjoittaa varjokalenteria.
21. luukku: Joulu on läpinäkyvä. Ikkunasta näkyy Golgatalle asti. 
MITÄ SE ON: Betlehemin riemu ennakoi Getsemanen ja Golgatan kärsimystä. Ei toista ilman toista.
Yllättävän moni joululaulu, joka alkaa seimen ääreltä, päätyy pääsiäisen tunnelmiin. Ne muistuttavat siitä, ettei Jumalan ihmiseksi tulemisen tarkoitus ollut vain hellyyttää ihmiskuntaa pienellä vauvalla. Kaikki tähtää Golgatalle, paikkaan, jossa ratkaistiin ihmiskunnan syyllisyysongelma.
Kristinuskon radikaali viesti on, että Jumala tuli ihmiseksi, tuli maailmanhistoriaan, ajanlaskuumme, jopa muutti sen, eli täällä ihmisen elämän, sai nimen, osoitteen ja ammatin, kuoli ja voitti kuoleman. Ajatus on suoranainen skandaali, ja muuttaa asetelman niin, ettei kristinuskoa voi verrata mihinkään uskontoon. Itse asiassa on reilumpaa ja rehellisempää sanoa, ettei kyse ole uskonnosta. Uskonnossa ihminen tavoittelee jumalaa ja jumalallisuutta. Se kääntyi nyt toisinpäin. Jumala tuli tavoittamaan meidät.
Jeesuksen lisänimi oli Immanuel – Jumala kanssamme. Jumala rinnallamme ihmisen osan eläen on kristinuskon kallein aarre ja salaisuus. Universumin Luoja syntyy pienen ihmisen hahmoon, kipuun, köyhyyteen ja syrjäytyneisyyteen, voidakseen saada luoduilleen sanottavansa perille.
Ihmiset melkein kaikissa kulttuureissa ovat ymmärtäneet palvoa Luojan majesteettisuutta, saavuttamattomuutta ja korkeutta. Mutta Beetlehemin ja Getsemanen öiden jälkeen tuo ylittämätön osoittaa olevansa myös alittamaton. Maailmassa ei ole mitään niin vähäistä, etteikö se koskettaisi häntä.
Maailman kärsimys ja vääryys on jotakin sellaista, joka painaa haavana ihmiskuntaa. Emme ole päässeet siitä eroon, ja pahuus meissä ottaa uusia muotoja joka päivä. Jos Jumala olisi lähettänyt meille vain liikuttavia ja lennokkaita rakkaudentunnustuksia, voisimme oikeutetusti kysyä, mitä teemme sellaisella Jumalalla, joka sallii viattomienkin kärsimyksen ja kaiken pahan. Onhan helppo sanoa: minä rakastan sinua. Karmeliittämunkki Wilfrid Stinissen pohtii näin ja vastaa: Jumala on kuitenkin esittänyt rakkaudentunnustuksen, joka on niin ratkaiseva, ettei mitään selvempää ja havainnollisempaa voida edes ajatella. Stinissen kirjoittaa: ”Kun Jumala katsoi poikaansa ja maailmaa, kun hän käänsi katsettaan vuoroin Poikaansa ja maailmaan, hän asetti etusijalle maailman. Ei sen tähden, että se olisi ollut arvokkaampi, vaan sen takia, että se oli niin suuressa hädässä.”
Ranskalaiskirjailija Bernanos’n Maalaispapin päiväkirja sanoo tämänkin asian mestarillisesti: ”Jos Jumala olisi pakanoiden tai filosofien Jumala, voisi hän paeta mahdollisimman korkealle taivaaseen, ja meidän kurjuutemme suistaisi hänet alas sieltä. Mutta te tiedätte, että hän on tullut meitä vastaan. Voitte puida hänelle nyrkkiä, sylkeä häntä kasvoihin, ruoskia häntä ja lopuksi naulata hänet ristille, se ei merkitse mitään. Se on jo tapahtunut…” Maailman kärsimys ja kurjuus voisi siis suistaa Jumalan korkealta valtaistuimeltaan – mutta ei sellaista Jumalaa joka itse tuli tänne alas, osallistumaan kärsimykseemme, näyttämään mitä on rakkaus.
Musiikkisuosituksia, joissa mennään seimeltä Golgatalle
Rauhaa, vain rauhaa, Rajaton-yhtye
Ja neitsyt pikku poijuttansa, Rajaton-yhtye
Heinillä härkien kaukalon, Ida Elina
Kolme puuta, Jukka Leppilampi & Marzi Nyman Trio
Sunnuntaina 22.12. avaan 22. luukun.
