Eduskunnan käytössääntöihin kuuluu, että kollegoita ei sovi moittia koskaan valehtelemisesta. Jos on aivan pakko huomauttaa esiintuotujen seikkojen totuusarvosta, tavataan sanoa, että kollega puhuu muunneltua totuutta.
En tiedä missä yhteydessä, milloin ja miksi tämä sääntö on vakiintunut, mutta pakko sanoa etten ymmärrä valehtelusyytöksen kohtuuttomuutta. Valehtelusta reklamoiminen ei olisi lainkaan niitä pahimpia oikeusmurhia, joita poliittisessa kulttuurissa voi kuvitella tapahtuvan.
Tiedän paljon pahemman kohtuuttomuuden, ja sitä tapahtuu jatkuvasti. Itsekin jään siitä kiinni aika ajoin, vaikka olen vakaasti päättänyt, että tuota en tee, tuolle alueelle en mene. Menen silti, aivan vahingossa.
Vastenmielisintä mitä poliittisessa kulttuurissa tiedän, on motiivien jatkuva raiskaaminen. Yhtä järkyttävää on, että poliitikko vähitellen tottuu siihen, että kadottaa tekijänoikeuden omiin motiiveihinsa. Se alkaa jo vaalivalvojaisissa. Kaikki mitä poliitikko siitä lähtien tekee, johtuukin epätoivoisesta halusta turvata asemansa, tietävät toiset paremmin.Oikeus autenttisuuteen on mennyt iäksi.
Poliittisessa debatissa vastapuolen motiivien esilletuonti lienee oivallinen väistömekanismi. Kun tiedetään toisen toiminnan varsinaiset syyt ja paljastetaan ne muille, koko asiaa ei tarvitse enää pohtia. Kritiikin tai argumenttien sisällöstä on vapauduttu saman tien. Media tuntuu toistavan tällaiset arvailut, kuten vallan, rahan tai julkisuuden halun, hyvin mielellään – mutta nyt yritän hillitä omat teoriani siitä, miksi niin tehdään.
Motiivien tietäminen on mahdotonta. Toisen pään sisälle ei voi nähdä. Ja niin kauan kuin on teoriassa mahdollista, että poliitikon esittämä argumentti on aito ja huoli perusteltu, hänellä pitäisi olla oikeus ottaa se puheeksi ja tulla kuulluksi, tulematta nöyryytetyksi.
Motiivien arvailusta ei luonnollisesti päästä eroon, koska osa politiikan olemusta on pohtia strategiaa: miksi joku toimii niin kuin toimii. Kukaan ei voi kuitenkaan kiistää sitä, että politiikassa on aivan liikaa tilanteita, joissa motiivit paljastamalla katsotaan, että asia on kuitattu, eikä substanssiin tarvitse enää kajota.
Uskon siis, että parempaa poliittista keskustelua syntyisi jos poliittisessa debatissa, vaikkapa eduskunnassa, ei sallittaisi että kritiikkiin vastattaisiin motiiviargumentti edellä. Sanovathan poliitikot toki keskenään jatkuvasti että tuo valehtelee, mutta poliittisen performanssin etiketistä se on tällä hetkellä kielletty. Samalla lailla – tai siis paljon mieluummin – voitaisiin pitää asiattomana motiivien arvuuttelua. Olisi pakko vastata itse substanssiin. Yhtä lailla media voisi sisäistää tämän, ja opetella vaatimaan substanssiargumentteja motiiviargumenttien sijasta, pitäen jälkimmäisiä asiattomina koska niitä ei juuri koskaan voida näyttää toteen.
On sääli, että motiivien arvailu ei ole kielletty politiikan käytössäännöissä. Jos joskus päätyisin eduskunnan puhemieheksi, se olisi ensimmäinen uudistukseni. Nuija paukkuisi heti, jos joku tyytyisi esittämään pelkkiä teorioita toisen käytöksen syistä, eikä vastaisi varsinaiseen asiaan. Paukkeesta seuraisi poliittisen keskustelun tason nousu, kun sisältöpuoleen olisi pakko kajota.
Tänään kaksi eduskunnan puhemiehen nuijan heiluttajaa kohtasivat lehden palstalla. Ilma oli sakeanaan leimoja ja motiiviteorioita: selitykseksi tarjottiin kaunaa, mustasukkaisuutta, vallanhalua, vastuunpakoilua. Kaksinkertainen sääli.
Lipponen esitti näet merkittäviä huomiota hallituksen energiapolitiikan virheistä. En ihmettelisi vaikka SDP lähtisi uuteen nousuun, jos se ymmärtäisi ottaa Lipposen energiahuolet tosissaan. Nyt tämä oikeasti tärkeä aihe uhkaa jäädä sivuun kun Lipposen motiivit leimattiin vääriksi.
Vaan sääli on sekin, että Lipponen suitsee Niinistön suuta. On aika piristävää, että Niinistö puhuu ja ottaa kantaa. Niinhän teki Lipponenkin puhemiehenä ollessaan. Niinistö sitä paitsi käytännössä nauttii jo nyt presidentin arvovaltaa, kun se varsinainen lymyilee hiljaa Mäntyniemessä.
