Päätös vaalilauseesta kuumottaa jo aika lailla. Olen ujo ihminen, joka kymmenen vuotta sitten sitoutumattomana ehdokkaana ensimmäisissä vaaleissa ei olisi halunnut esille ollenkaan. Suostuessani ehdolle ajattelin lähinnä Vanhalla ylioppilastalolla pidettäviä valistuneita vaalikeskusteluja, joita lehdistö sitten kirjaisi ylös, ja sivistys maailmassa lisääntyisi. Hui hai. Kun tajusin, että kuvani komeilisi joka paikassa ja pylväänpäässä, markkinoilla ja toreilla kaiken kansan toljotettavana, sain paniikin. Pyysin, ettei mainostettaisi kasvokuvalla vaan fiksulla lauseella. Siihen ei silloinen SKL, nykyinen KD, ymmärrettävästi suostunut. No ei ainakaan bussien tai ratikoiden kylkeen, vaadin – se oli minusta niin noloa. Sen sain läpi, mutta vastaavasti jouduin ratikoiden ja bussien sisään. Vatsani oli hermostuksesta kipeä monta viikkoa.
Pitkä matka on siis kuljettu tähän päivään, ja kuitenkin lyhyt. Olen yhä ujo. Yhä olisin mieluiten peiton alla. En voi tässä vaiheessa kertoa, mikä vaalilauseeni todennäköisesti on – mutta vaalitiimi vaatii tiukasti: vaatimattomuus sikseen. Politiikkaan ei pidä tulla, jos ei kestä tarvittaessa vaikkapa superlatiiveja. Jos lehdistö ei seuraa meppien työtä ja tekemisiä, ei pidä jäädä uhriksi vaan kertoa sitten itse. Tukiryhmäni vaatii myös tiukasti: ei sanaleikkejä, ei tällä kertaa. Vaikka kuinka tykkäisit kikkailla arvoituksilla, palindromeilla, anagrammeilla ja kääntölauseilla, nyt nainen hillitse himosi! Ei tänne vitsejä olla tultu kertomaan vaan tiukkaa asiaa.
Mutta onnenkauppaa vaalimainonta kyllä on. Mistä tietää, vaikka vaalilauseet seurustelisivat keskenään tragikoomisellakin tavalla, kun ei etukäteen muiden lauseita tiedä.
Aika näyttää.
