Kymmenen vuotta sitten osallistuin ensimmäiseen eurovaalikampanjaani itse asiassa se oli koko elämäni ensimmäinen vaalikampanja, sillä en ollut sattumoisin tarjoutunut ehdolle missään, en edes kouluneuvostovaaleissa.
Vaalikuumeen ollessa korkealla menin naisehdokkaiden paneelikeskusteluun, jonka yleisö oli sataprosenttista fiksua hameväkeä. Huoneessa vallitsi valistunut, suvaitsevainen tunnelma, sen olisi saattanut miesinsinöörikin aistia. Tiedettiin siis aika hyvin, miten näille ihmisille kannattaa vastata.
Yksi yleisökysymyksistä koski rasismia, eikä ollut vaikea päätellä kysyjän kantaa, sillä hän taisi pitää maitokahvin ruskeaa kiharapäätä sylissään. Sen sijaan erään vasemmistolaisen ehdokkaan vastaus jysäytti sydämeni.
Hän uskoutui yleisölle: On aivan kauheata, ettei nykyään enää uskalla puhua rasismia vastaan. Jossakin KEPA:n tilaisuudessa voi vielä sanoa aiheesta jotakin, mutta muuten täällä Suomessa ei enää saa asiasta puhua.
Miten niin ei uskalla, älähdin. Tämä on vapaa maa, ja poliitikot saavat puhua arvoistaan joutumatta syytteeseen. Äänestäjät tosin saattavat jättää äänestämättä, mutta mitään sen pahempaa ei tarvitse odottaa.
Tilaisuuden jälkeen kyseinen ehdokas tuli luokseni ja sanoi, että olin käsittänyt hänet aivan väärin. Hän vastusti ehdottomasti rasismia kaikissa muodoissaan. Kyse oli vain siitä, että joitakin ihmisiä rasismin esille nostaminen ja tuomitseminen loukkaa. Hän ei halunnut pahoittaa sellaisten äänestäjien mieltä.
Mutta en valitettavasti käsittänyt väärin. Tästä juuri onkin kyse. Miksi me pelkäämme loukata joidenkin tunteita, kun saman asian vuoksi joitakin toisia pahoinpidellään Suomessa? Mitä toivoa on, jos kaikkein valistunein ja suvaitsevaisin kansanosa alkaa vähitellen vaieta ollakseen kohtelias? Avoin, rahvaanomainen rasismi ei ole niin vaarallista kuin sivistyneistön salakavala sopeutuminen yhteisön sairaisiin arvoihin.
Eurooppa on pohtinut vuosikymmeniä, kuinka ihmeessä kolmannen valtakunnan julmuudet tulivat mahdollisiksi. Minä uskon, että juuri näin. Kunnolliset, hienot ihmiset oppivat olemaan liian hiljaa, mukavuussyistä.
Eurovaalit ovat taas tulossa. Joitakin vuosia sitten puolueiden kesken mietittiin yhteistä linjausta rasismia vastaan, sopimusta jossa yhdessä sitouduttaisiin siihen, ettei rasistisia mielipiteitä viljeleviä ihmisiä asetettaisi ehdolle. En muista mitä vaaleja aloite koski, ja hanke raukesi johonkin, mutta nyt olisi korkea aika elvyttää se ja panna vakavaan keskusteluun.
Hanke ei ole aivan helppo koska se vaatii oikeudenmukaisen ja riittävän konkreettisen yhteisymmärryksen siitä, mitä rasismilla tarkoitetaan. Maahanmuutto- ja ulkomaalaispolitiikan haasteista ja epäkohdista on voitava keskustella leimautumatta automaattisesti rasistiksi.
Ilmiötä nimeltä rasismi on vaikea kuvata ja hahmottaa tarkkarajaisesti. On pakko ehkä suostua siihenkin, että joistakin tulkinnoista keskustelu voi jatkua loputtomiin. Käsitteen määrittelyn haastavuus ei kuitenkaan saa merkitä tällaisen keskustelun väistämistä. Välttely voi paitsi leimata turhaan, myös toimia kasvualustana asenteille, joissa lopulta ei ole kysymys mistään muusta kuin vierasvihasta. Sellainen on moraalisesti väärin, ja kääntyy yhteisöä itseään vastaan. Kun katson eri populististen liikkeiden nousua Euroopassa, minun on vaikea kuvitella aihetta, jossa yhteistyö vastuullisten puolueiden kesken juuri nyt olisi tärkeämpää.
