Sillä aikaa kun juoksin mökkiteillä kymmenisen kilometriä, kulunut tunti oli poliittisesti vilkas. Torppaan astuessa puhelimeen oli kilahtanut STT:n uutispalvelusta peräti kahdeksan viestiä. Heinäluoma asettuu ehdolle puheenjohtajavaaliin, Heinäluoma ei asetukaan ehdolle, vaikka oli innokas, Tuomioja jatkaa ehdokkaana, Koskinen, Filatov ja Urpilainen harkitsevat.
Miten tätä nyt pitäisi tulkita?
En yllättyisi, vaikka näkisimme Heinäluoman vielä ehdokkaana, sittenkin. Motivaationsa hänhän jo ilmaisi. Mutta miten karistaa kannoiltaan tuo taakka, tuo ankeuden stigma, joka SDP:tä nyt kauttaaltaan vaivaa ja on sattumalta tullut Heinäluoman kiroukseksi? Osoittamalla ainakin, ettei pidä kouristuksenomaisesti kiinni vallasta. Ja ettei ole tyhmä eikä röyhkeä: osaa vetää johtopäätökset ja kykenee kantamaan vastuun. Vain se on nyt raikasta, ei mikään muu.
Mielestäni Eero Heinäluoma on osakseen tullutta leimaa huomattavasti parempi poliitikko: lahjakas, ahkera, miellyttävä. Jos sanon suoraan, niin parasta, fiksuinta demariainesta.
Nyt hän pelaa riskiä. Hän teki vain sen mikä oli pakko saadakseen tahmean töhnän irti. Jos hänet ymmärretään vielä viheltää kentälle uudestaan, hän jatkaa uusin voimin, suihkussa käyneenä.
Valistunut lukija huomaa, että sovellan tässä tommyhellsteniläistä "saat-sen-mistä-luovut"-psykologiaa. Mutta miksipä en, se on elämänmakuista ja se on totta.
