Vesipula on yksi tulevaisuuden suurimmista haasteista. Ilmastonmuutos tekee tilanteen vielä haasteellisemmaksi.
YK:n maaliskuussa julkaisema raportti "Water: A Shared Responsibility" toteaa huonon hallinnon olevan pitkälti syynä maailman heikkoon vesitilanteeseen. Byrokratia ja moniportainen päätöksenteko hidastavat avun perillemenoa. Päätökset siitä, kenelle, miten ja milloin vettä jaetaan, tehdään paitsi kansallisella tasolla myös paikallishallinnossa, yksityisellä sektorilla ja kansalaisyhteiskunnan piirissä. Tukea tarvitaan etenkin alueellisen päätöksenteon ja yhteistyön lisäämiseksi ja oikeudenmukaisuuden hengessä. Asiaa ei varmasti auta se, että monet vakavasta vesipulasta kärsivistä maista ovat myös korruptiolistan kärjessä. Esimerkiksi Intiassa poliittiseen korruptioon haaskaantuu vesisektorilla vuosittain miljoonia dollareita. Lähes kolmannes kyselytutkimukseen vastanneista intialaisista toteaa joutuneensa maksamaan lahjuksia saadakseen vesi- ja viemäröintipalveluja.
Valmistelen parhaillaan AKT- ja EU-maiden yhteiselle parlamentaariselle kokoukselle raporttia vesihuollosta kehitysmaissa. Olen itse halunnut nostaa raportissa esiin mm. sen, että vesitilanteen parantamista ei pidä irrottaa muusta kehityspolitiikasta. Viime aikoina on julkaistu tutkimuksia, joiden mukaan pelkän vesiongelman ratkaisu voi jopa kurjistaa kokonaistilannetta, jos väestönkasvu arjen helpottumisen seurauksena kiihtyy ja johtaa ravintopulaan. Pelkkä kaivon rakentaminen ei siis riitä. Kaikessa kehitysavussa on pidettävä huolta kokonaistarkastelusta niin, että yhden asian korjaaminen ei aiheuta uusia puutteita.
Kanssaraportoijani AKT-maiden puolelta on Burkinan Fason edustaja Tapsoba. Raportti hyväksytään marraskuussa Barbadoksella järjestettävässä kokouksessa, asiantuntijoita olemme kuulleet kesäkuisessa Wienin kokouksessa sekä helmikuussa Brysselissä. Wienissä kuulimme asiantuntijana Suomen ympäristökeskuksen hydrologi Esko Kuusistoa, jonka esitelmää kehuttiin laajasti.
Ilmastonmuutos ei yksin ole maapallon vesiongelmien takana. Saattaa olla, että tilanne olisi vielä huonompikin. Ilman tietoisuutta tulevaisuudesta monessa maassa lotrattaisiin vettä vieläkin suruttomammin. 1900-luvun hurja väestönkasvu on pitkälti tämänhetkisten vesiongelmien taustalla. 1900-luvulla maailman väestö kasvoi 1,5 miljardista yli kuuteen miljardiin, asutuksen vedenkulutus kasvoi 21-kertaiseksi, teollisuuden 28-kertaiseksi ja maatalouden kuusinkertaiseksi. Vuonna 1900 ihmiskunta olisi tullut toimeen seitsemän Niilin vedellä, vuonna 2000 tarvittiin 54 Niiliä.
Vesipulasta kärsivien ihmisten määrä lisääntyy vuoteen 2025 mennessä nimenomaan talouden kasvupaineiden, maankäytön muutosten ja väestönkasvun myötä.
Maapallon väestöstä liki puolet asuu lähes 300 kansainvälisen vesistön alueella. Monet maat saavat ja luovuttavat vettä rajojensa yli – halusivatpa tai eivät. Vielä ei ole kuitenkaan nähty suoranaisia vesisotia. Vaaroja kylläkin. Esimerkiksi YK:n entinen pääsihteeri Boutros Boutros Khali, tuolloin vielä Egyptin ulkoministeri, pelotteli 80-luvulla Etiopiaa sodalla, jos se käynnistää laajan kasteluohjelman. Etiopia on Niilin vesien suurin alkuperämaa, Egyptin vesiomavaraisuus on puolestaan maailman alhaisimpia, vain 2 %. Syyriassa ja Irakissa ei taas ole oltu kovin tyytyväisiä Turkin rakentamiin suurpatoihin.
Vesi on onneksi nähty niin tärkeänä, että tiukoissakin paikoissa sen saatavuuden merkitys on ymmärretty. Kuuban ohjuskriisin aikoihin 1962 Kuuba toimitti aivan normaalisti Yhdysvaltain tukikohtaan Guantanamossa vettä. Hanojen sulkeminen olisi ollut kohtalokasta.
Kansainvälisissä vesikriiseissä vesistöaluekohtaiset sopimukset ja lainsäädännön kehittäminen ovat keskeistä. Esimerkki hydrosolidaarisuudesta on UNESCOn ohjelma "From Potetial Conflict to Cooperation Potential". Sen perusajatuksena on osoittaa kiisteleville osapuolille, että kumpikin saa niukoista vesivaroista eniten irti neuvotteluteitse.
Haastavaa vesihuollon kannalta on myös urbanisoitumiskehitys. Vuonna 1980 kehitysmaiden kaupungeissa asui 800 miljoonaa ihmistä. Nyt luku on jo yli 2 miljardia. Yksin Afrikassa kaupunkiväestön määrä on kymmenenkertainen vuoteen 1950 verrattuna. Moni suurkaupunki onkin vesivarojen suhteen peruuttamattomasti ylikansoitettu. Tämä on johtanut pohjavesien pinnan alentumiseen paikoin jopa yli 100 metriä. Kehitysmaiden kaupunkien infrastruktuurien parantamiseen tarvittaisiin huomattavia varoja, joita ei ole näkyvillä.
Pohjaveden liikakäyttö ei rajoitu vain kaupunkialueiden ongelma. Maatalous on pohjaveden käyttäjistä ylivoimaisesti suurin. Puolentoista miljardin ihmisen, puolet tästä väestä asuu Kiinassa ja Intiassa, ruoka on peräisin pohjavedellä kastelluilta pelloilta. Intia on suurin pohjaveden pumppaaja maailmassa ja osissa maata pohjaveden liikakäyttö on jo peruuttamattomasti tuhonnut monia akvifereja. Huokostilavuus on pienentynyt maanpinnan painumisen seurauksena ja rannikoiden lähellä suolavesi on korvannut makean veden.
Toisaalta esimerkiksi läntisessä Afrikassa hyödynnetään vain murto-osa uusiutuvista pohjavesivaroista. Tulevaisuudessa olisikin päästävä pohjaveden epätasaisesta käytöstä kestävään käyttöön. Ensimmäinen edellytys olisi maanalaisten vesivarojen riittävä seuranta ja inventointi. Vain tiedon avulla voidaan säätää pohjaveden käyttö uusiutumisen sallimalle tasolle.
Uusia lääkkeitä vesipulaan ovat mm. suolanpoisto merivedestä, sadeveden laajamittainen talteenotto sekä kansainvälinen vesikauppa. Eksoottisempia vaihtoehtoja taas ovat jäävuorten hinaus ja keinotekoinen sade.
Vuonna 2000 maailmassa valmistettiin makeaa vettä noin 9000 laitoksessa. Laitosten kokonaiskapasiteetti on kasvanut kolmessa vuosikymmenessä 20-kertaiseksi ja on nyt runsaat 7 kuutiokilometriä vuodessa. Johtava makean veden valmistaja on Saudi-Arabia (27 % tuotannosta). Merivedestä valmistetun makean veden kustannus vaihtelee 0,3-3 dollariin kuutiometriltä. Uusien menetelmien arvioidaan alentavan kustannuksia jopa niin paljon, että desalinoidun veden käyttö kasteluvetenä voisi sittenkin olla taloudellista.
Sadeveden talteen kerääminen on vuosituhansia vanha perinne. Ison mittakaavan esimerkki on se, että Gibraltarin vesihuolto perustui vuosina 19031984 kalliorinteille rakennettuun keräysjärjestelmään. Kehitysmaissa ollaan toteuttamassa tässä suhteissa tärkeitä hankkeita: Kiinan maaseudulla on arvioitu olevan 7 miljoonaa vedenkeruuseen soveltuvaa lammikkoa.
Vesikauppaa käydään mm. Välimerellä, missä vettä kuljetetaan laivoilla Kyprokselle ja monille Kreikan saarille. Jäävuorten hinaamista Antarktiksen vesiltä Arabiaan on suunniteltu. Neliökilometrin laajuisen ja 200 metrin paksuisen vuoren merimatka kestäisi puoli vuotta. Hinaukseen tarvittava energia olisi kolmasosa vastaavan merivesimäärän suolanpoistoenergiasta. Suurimmat tekniset ongelmat eivät liity itse hinaukseen, vaan taloudellisen rantautus- ja sulatusmenetelmän kehittelyyn.
Tutkimuksen merkitystä vesiongelmien ratkaisussa ei myöskään voi vähätellä. Yli 90 prosenttia vesiongelmista esiintyy maissa, joissa on tehty alle yksi prosentti vesitutkimuksesta. Viime aikoina Unesco ja muut kansainväliset järjestöt ovatkin pyrkineet lisäämään vesitutkimusta aridin, semiaridin ja trooppisen ilmaston alueilla. On mm. perustettu kaksi trooppisen hydrologian tutkimuskeskusta Panamaan ja Malesiaan.
Ilmaan on myös heitetty ajatus kansainvälisestä vesisopimuksesta, vähän kansainvälisen ilmastosopimuksen malliin. Siinä asetettaisiin vedenkulutukselle vähentämistavoitteet.
Joka tapauksessa selvää on, että energian lailla vedestä tulee yhä poliittisempi asia, ja sen saatavuudesta käydään suuria kamppailuja. Silloin hydrosolidaarisuus on tarpeen.
Kirjoitus pohjautuu Esko Kuusiston artikkeliin "Liikaa, likaista, liian vähän – pystymmekö ratkaisemaan tulevaisuuden vesiongelmat?", Vesitalous 5/2002.
