Hyvä lukija,
tiivistän allaolevaan kaikki eroani koskevat lausunnot päivämäärineen ja toivon näin voivani suuntautua eteenpäin ja keskittyä itse työhön. Eroni motiiveja saa puolestani tutkia läpikotaisin mutta toivon ymmärrystä sille, etten itse voi jumittua pohtimaan vain tätä yhtä asiaa. Pahoittelen eroni aiheuttamaa mielipahaa ja toivon että nämä kirjoitukseni lukemalla syy tulee ymmärrettäväksi.
Hieno puolue mutta ei minua varten
Mielipidekirjoitus Helsingin sanomissa 03.10.03
Kristillisdemokraattien puoluesihteeri Annika Kokko kuvaa Helsingin Sanomissa (1.10.03) kristillisdemokraatteja hyvin kauniisti. Kuuluin itsekin puolueeseen sen kiistattoman hyvien tavoitteiden vuoksi, ja päätökseni lähteä oli siksi hyvin raskas. Sellaista ei tehdä hetken mielijohteesta, minulla prosessiin kului koko kevät ja kesä.
Pahoittelen, että joudun jatkamaan keskustelua, jonka haluaisi jättää taakse mahdollisimman pian. Erityisen tuskallista se on siksi, etten ole koskaan kokenut olevani Kalliksen tai Kokon kanssa eri puolella. Teimme yhdessä työtä puolueen uudistamiseksi ja sen vakuuttamiseksi, että kyseessä on yleispuolue, ei etujärjestö. Raskaalta tuntuu myös, että poislähtöä perustellessa leimaan tahtomattani sellaisia KD:n jäseniä, jotka vierastavat uskonnon ja politiikan sekoittamista kampanjoissa aivan yhtä paljon kuin itsekin tein. Ymmärrän puoluejohdon ärtymyksen ja halun torjua kritiikkini, koskeehan se vain pientä osaa puolueesta. Enkä muuta ole väittänytkään.
Tulkinnat ”todellisista” motiiveistani eron taustalla ovat kuitenkin väitteitä, joita on vaikea jättää sikseen. Olen tietoinen, etten kykene Kokon tulkintoja torjumaan, koska pääni sisältöä en voi näyttää. Voin vain tuoda esiin faktoja ja todeta, että ongelmat ovat konkreettisia. Ilmoitukset ja kirjeet, joissa uskonnollista kampanjointia viime vaalien aikana Helsingissä tehtiin, ovat olemassa. Kirkon tilaa moittivat vaalimainokset ja Jumalan ehdokasmakuun vetoamisen otin raskaasti. Katson sellaisen vaalityön pitävän kristillisdemokraatit aina marginaalissa.
Vaalien aikana ja niiden jälkeen pyysin puoluejohtoa puuttumaan Helsingin tilanteeseen, tuloksetta. Pyysin siltä myös sääntöjä, joiden avulla torjuttaisiin uskonnollisen mainostamisen mahdollisuus jatkossa. Sille pyynnölle puoluejohto ei lämmennyt.
En halua osoitella yksittäisiä ihmisiä, koska ongelma on rakenteellinen ja läsnä aina siellä, missä yksilöllistä uskoa korostava kulttuuri ja henkilövaali yhdistyvät. Jokainen ehdokas tajuaa, että uskonnollisella kampanjalla erotutaan ja saadaan henkilökohtaista kannatusta. Puolue sen sijaan leimautuu lisää.
Aloin harkita eroa keväällä, ilmaisin sen mm. puolueen nettisivuilla ja ennakoin sitä myös puheessani puoluevaltuuston kokouksessa huhtikuussa. Dokumentit löytyvät kotisivuiltani. Vaaliliitoista ei tuolloin tiedetty mitään. Myös kirjastani (WSOY 2002) näkee, että olen aina pitänyt hengellisen ja poliittisen vallan yhdistämistä vakavana kysymyksenä. Olennaista ei ole, esiintyykö sitä paljon vai vähän. Minulle olennaista on, miten siihen periaatteessa suhtaudutaan.
On totta, että eroa pohtiessa panin vielä toivoni vaaliliittoihin. En halunnut luovuttaa helposti. Kevään kokemusten jälkeen minusta oli selvä, ettei ilman vaaliliittoa ole toivoa asiallisista vaaleista; ehdokasluku on vaaliliitoissa rajattu ja uskontokampanjoiden riski pienempi. Kokon tyhjentävä tulkinta kyselyilleni, itsekkyysteoria, antaa kuitenkin puoluejohdolle mahdollisuuden torjua asian muut ulottuvuudet kokonaan. Se on vahinko, sillä ongelman kieltäminen ei vielä ratkaise sitä.
Olen vakaumuksellinen kristitty ja arvostan kristillistä julistusta. Juuri samasta syystä vierastan sen käyttöä poliittisen mainonnan yhteydessä; koen kristillisen sanoman muuttuvan silloin hyvin vieraannuttavaksi.
On valitettavaa, että poliittiseen journalismiin on lähes mahdotonta mahduttaa viestiä, joka olisi yhtä aikaa sekä kriittinen että kunnioittava. Haluaisin sanoa: hieno puolue, mutta ei minua varten. Ei niin kauan, kun se ei selvitä perusteellisesti suhdettaan hengelliseen vallankäyttöön.
Eija-Riitta Korhola, europarlamentaarikko (sit.)
Vaaliliitoista
Vastine Kristityn vastuu -lehdessä 09.10.03
Bjarne Kallis sanoo KD:n nettisivuilla ja useissa lehtijutuissa, ettei voi ymmärtää, miksi KD-puolue kelpaa minulle vain siinä tapauksessa, että saan olla pääehdokkaana – ja kuitenkin harkitsen ehdokkuutta Kokoomuksen listalla.
Syy on yksinkertainen, ja olen sanonut sen useasti. Jos olisin voinut luottaa siihen, että KD:n omalla listalla ehdokkaat noudattavat yhdessä sovittuja pelisääntöjä, minulla ei olisi ollut vaikeuksia lähteä vaaleihin. Olen surullinen, ettei Kallis kykene ottamaan vakavasti tilannetta – jos hän olisi niin tehnyt, minä ja Jori toimisimme luultavasti edelleen Kristillisdemokraattien riveissä. Mutta minulla oli kaikki syyt pelätä kevään tapahtumien toistumista eurovaaleissa.
Kevään eduskuntavaaleissa kampanjointi ei ollut reilua, ja käytetyt keinot olivat vastoin piirissä sovittuja pelisääntöjä. Mm. Helsingin Sanomissa julkaistiin ehdokkaan nimellä ja numerolla varustettu vaalimainos, jossa todettiin kirkon luopuneen totuudesta. Taustalla tukijoukoissa toiminut saarnaaja kirjoitti kirjeitä, joissa kerrottiin ehdokkaan olevan Jumalan valitsema mies eduskuntaan. Osa puolueväestä myönsi avoimesti tekevänsä antikampanjaa minua vastaan, ja se tapahtui mm. valheita levittämällä ja uskonnäkemykset kyseenalaistamalla. Piirin johto oli voimaton panemaan ehdokkaan kampanjaa kuriin, puolueen johto taas haluton.
Koska itse olin tuonut mukanani joukon ihmisiä mukaan puolueeseen ja innostanut lähtemään ehdokkaaksi, koin surua ja häpeää myös heidän vuokseen. Olin vakuuttanut, ettemme sotke uskontoa ja politiikkaa, mutta he näkivät mustaa valkoisella niin tapahtuvan. Samoin häpesin, että olin näkyvästi arvostellut toimittajia ennakkoluuloisuudesta KD:ta kohtaan, kun nyt ennakkokuvat taas toteennäytettiin. Arvostan evankeliointia mutta puolueen kautta sitä ei mielestäni kannattaisi tehdä.
Vaalien jälkeen pyysin Kallista puuttumaan Helsingin tilanteeseen ja laatimaan säännöt, jotta vastaava ei enää toistu – tuloksetta. Tein silloin päätöksen lähteä puolueesta, ja sen olen ilmaissut myös KD:n puoluepalstalla internetissä sekä useille puolueemme jäsenille. Sanoin, etten enää halua joutua vastaaviin vaaleihin. Moni heistä pyysi minua antamaan aikaa puolueelle, vedoten että iso laiva kääntyy hitaasti, ja esittivät ratkaisuksi vaaliliittoa. Silloin kevään tilanne ei toistuisi, koska ehdokasmäärä olisi rajattu. Mm. ystäväni Johan Candelin kehotti odottamaan vaaliliittoa niin Kokoomuksen, RKP:n tai demareidenkin suunnalta. Tämän voi Candelin vahvistaa, samoin Eero Sainio. Vaaliliittojen odottamiseen kehotti myös Kallis itse. Nyt tämän neuvon noudattamista käytetään minua vastaan.
Kallis on kiistänyt julkisuudessa Helsingin ongelmat ja vetoaa siihen, ettei niitä monikaan huomannut. Minulle herää kysymys: onko niin, että Jumalan nimeä saa käyttää omiin tarkoituksiinsa, kunhan siitä ei jää kiinni ja kunhan lehdistö ei sitä huomaa. Kriteerinä ei olekaan pyhien asioiden kunnioitus vaan julkinen häpeä?
Puolue kampanjoi viime vaaleissa lauseella –ihmisarvo on tärkeämpi kuin markkina-arvo- Minun ihmisarvoni katosi kuitenkin saman tien, kun markkina-arvoa minusta ei puolueelle ollut. Kallis on estotta ja toistuvasti esittänyt julkisuudessa tulkintansa motiivieni likaisuudesta ja valitettavasti myös levittänyt valheita minusta. Parempaa tietoa hän ei ole halunnut ottaa vastaan.
Syytöksillään Kallis suorastaan pakottaa minut harkitsemaan ehdokkuutta muualla. Se on ainoa keino osoittaa, että rehtiä kilpailua en pelkää ja että en vaadi erikoisasemaa – vain sitä pelkään, että kampanjaa tehdään pyhien asioiden kustannuksella.
Minun on myönnettävä, että uuvuin perusteellisesti siihen, mitä koin. Sain keväällä ja kesällä hyvin paljon kehotuksia jättää puolue ja lopettaa sen pilaaminen. Lopulta aloin ajatella itsekin, millä oikeudella yritän uudistaa puoluetta, jos sitä ei haluta. Pyydän anteeksi surua ja traumaa, jota asian käsittely lehdistössä väistämättä aiheuttaa. Hyväksikin tarkoitettu viesti vääristyy loukkaavaksi, koska journalismi ei näköjään salli viestejä, jotka olisivat yhtä aikaa kunnioittavia ja kriittisiä. Arvostan puolueen ihmisiä ja työtä, mutta tajuan voimakkaasti, ettei se ole minun paikkani – uskolla lyömiseen reagoin aivan liian herkästi kestääkseni sitä. Ehkä meillä on eri tehtäviä ja kutsumuksia, ja kukin olkoon uskollinen omalleen. Yhdistäväksi asiaksi toivottavasti jää se, että haluamme palvella isänmaata ja Luojaa.
Motiivieni tietämisestä
Vastaus Annika Kokon pohdintaan eroni syistä (02.10.03)
Motiivieni tietäjille ohessa ote puheesta, jonka pidin puoluevaltuustolle jättäessäni p-sihteerin tehtävät 29.4.03. Silloin jo harkitsin eroa puolueesta, kuten puheesta näkyy. Vaaliliitoista ei tiedetty tuolloin mitään.
En tiedä, pitäisikö minun vastata HS:n tämän päivän kirjoitukseen vai vain toivoa sen sananlaskun toteutumista, että öljy ja totuus nousee aina pintaan. Kai on kaikkien etu, että tilanteesta syntyy mahdollisimman todellinen kuva.
Jos puolueella on ongelmia, vaikka sitten vähäisiksikin katsottuja, eiväthän ne ratkea sillä että ne kielletään.
”Mukanaolollani (vaaleissa) varmistin sen, että Helsinkiin saatiin hyvä ehdokaslista, johon olin henkilökohtaisesti hyvin tyytyväinen. Sitkeästi meihin liitetty leima on uskonnon ja politiikan sotkeminen, mutta Helsingissä vain yhden ehdokkaan kampanjassa sorruttiin hengelliseen populismiin. Hengellisellä populismilla tarkoitan sitä, että vedotaan aiheisiin, joihin ei kuitenkaan voi pyrittävällä foorumilla vaikuttaa. Pidän ainoana mahdollisuutena, että Kristillisdemokraatit kertaavat ja sopivat ehdottomat pelisäännöt: poliittista ja hengellistä valtaa ei saa sotkea eikä vaalimainonnassa muutenkaan pitäisi vetää sellaisista naruista, jotka koskettavat sieluja syvältä aina jumalakaipuuseen asti. Yksittäinen ehdokas voi kyllä saada tällä tavoin suuren kannatuksen ja ikään kuin ulosmitata uskovan yleisön äänet, mutta samalla koko puolueen kannalta se merkitsee tulppaa kasvulle.
Vaalien jälkeen olen tietenkin pohtinut, mitä jos sittenkin olen väärässä. Tässä puolueessa olen puhunut sinnikkäästi hengellisen ja poliittisen vallan sekoittamista vastaan. Olen uskonut, että paitsi taktisesti typerää ja lyhytnäköistä, se on myös eettisesti väärin: Jumalan nimi joutuu politiikassa halpaan käyttöön. Mutta olen toki huomannut sen, että jotkut oikeasti tuntuvat haluavan tähän maahan uskontopuoluetta ja nimenomaan sellaista, jossa uskonto ja politikointi saumattomasti yhdistyy ja jossa äänestetään sitä, joka taitavimmin kykenee osoittamaan, kuinka hyvä ase hän Jumalan kädessä on. Kysyn sitäkin, pitääkö tällaisille ihmisille antaa oikeus omaan puolueeseensa ja lopettaa yritys puolustaa maltillista, asialinjalla olevaa kristillisiin arvoihin perustavaa puoluetta. Tulevat ratkaisut näyttävät, mitä tästä eteenpäin ja millaisella ohjelmalla. ”
Tiedote kristillisdemokraateille, jotka kokevat tulleensa leimatuksi (27.09.03)
Hyvät kristillisdemokraatit,
viime päivien uutisointi on ollut valitettavan yleistävää KD:n kannalta. Omalta osaltani olen vilpittömän pahoillani aiheuttamastani mielipahasta ja puolueen hyvien jäsenten näin saamasta leimasta. Sellaiseen leimaamiseen minulla ei ole mitään halua.
Olen pyrkinyt korostamaan, että vaikka oma vaikuttamiseni kristillisdemokraateissa on käynyt mahdottomaksi, annan arvoa puolueelle enkä halua leimata Helsingin tapahtumilla koko laajaa liikettä. On vain ilmeisesti niin, ettei mediaan mahdu kuin yksi lause kerrallaan. Poliittisessa journalismissa lienee mahdotonta olla esimerkiksi ystävällinen ja kriittinen saman aikaan.
Uutisen taustaa
STT:n toimittaja Hannu Kuparinen soitti torstaina 25.9.03 Strasbourgiin klo 15.25 luettuaan KV-lehdestä uutisen Ringmanin ja minun erosta. Itse en pitänyt asiaa uutisena, olinhan sanonut jo neljä viikkoa aikaisemmin KV:ssa, että varmaankin eroan myös puolueesta. Kommentti, jota HK lainasi, meni suunnilleen näin:
HK: ”Oletko pettynyt Kristillisdemokraatteihin?”
ERK: ”En ole, se on hyvä puolue ja tekee hyvää työtä. Mutta olen turhautunut ja väsynyt siitä, että tämä seikka ei tule selväksi eduskuntavaaleissa, koska me emme ole kyenneet estämään näitä uskontokampanjoita. Emme näköjään mahda sille mitään. Kerta toisensa jälkeen KD näyttäytyy vaaleissa uskontopuolueena, ja sellaisesta puolueesta en ole kiinnostunut.”
Keskustelu jatkui kysymyksellä, koenko pettäneeni puolueen. Sanoin että tietenkin minusta tuntuu hyvin pahalta, kun ajattelen pettymystä, jonka olen aiheuttanut. Mutta en toki pettänyt sanojani, jos ajattelee olosuhteita, joissa minut pyydettiin mukaan kristillisiin. Olinhan kieltäytynyt ehdokkuudesta ja luetellut syyksi täsmälleen nämä ongelmat, joista nytkin on kyse: pelkäsin poliittisen ja hengellisen vallankäytön sekaantumista, yksipuolisia kampanjoita yms. Silloin minulle sanottiin, että ne ovat menneisyyttä, taakse jäänyttä aikaa. Vakuutettiin, että ne eivät olisi puolueen ongelma enää. Tein kantani selväksi myös KV:n lukijoille ensimmäisessä haastattelussa: sanoin että puolueella on ilmeinen imago-ongelma, kannatan nimenmuutosta ja että en usko erityiseen kristilliseen politiikkaan, koska kristillisyys ei ole poliittinen järjestelmä – mutta uskon sen arvojen toimivuuteen politiikassa. En siis pyrkinyt peittämään näkemyksiäni.
Kristillisen puolueen vaikeita ongelmakohtia
Tulin valitettavasti huomaamaan, että mainitsemani pelonaiheet aiheuttivat edelleen kova sekaannusta ja hämärtävät käsitystä puolueesta ja sen tarkoitusperistä. Etenkin vaaleissa. Syyksi arvelen, että maassa jossa on protestanttinen kulttuuri ja henkilövaali, yhdistelmä on kristillisen puolueen kannalta räjähdysherkkä. Ehdokkaat tuntevat suurta kiusausta erottua vaaleissa uskonnollisilla teemoilla, koska henkilökohtainen menestys on silloin taattu. Tällaisilla kampanjoilla ulosmitataan aika tehokkaasti tietyn aktiiviuskovaisen äänestäjäkunnan äänet mutta samalla muodostetaan helposti tulppa puolueen kokonaiskannatukselle. Suuri yleisö jää epävarmaksi, mihin puolue pyrkii: onko se uskonnollinen painostusryhmä ja etujärjestö vai poliittinen yleispuolue?
Eritoten Helsingissä tunsin surua siitä, että olin saanut niin paljon uusia ihmisiä mukaan, vakuuttanut ettemme sotke uskontoa ja politiikkaa – heidän vain todetakseen, että olen johtanut harhaan. Jotkin mainoksethan ”kirkon luopumisesta totuudesta” olivat todiste mustaa valkoisella, että sekoittaminen on tosiasia. Uudet ehdokkaat eivät saaneet tehdä rauhassa omaa vaalityötään vaan muutamia heistä kehotettiin tekemään työtä yhdelle ehdokkaalle – vaikkei meillä edes ollut vaaliliittoa, jonka vuoksi olisi pitänyt keskittää. Tämän huomatessani päätin itse tyytyä näkymättömään kampanjaan. En tehnyt ulkomainontaa, lehti-ilmoituksia enkä käsimainoksia. Minun on myönnettävä, etten voinut antaa tukea linjalle, jonka näin olevan vallitseva.
Kun sääntöjen, joista olimme peräti kirjallisesti sopineet, rikkomisesta ei seurannut mitään eikä puoluejohdossa ollut halua sellaisia vastaisuudessakaan laatia, masennuin. Päättelin, ettei kannata taistella sellaisen eteen, jonka kuka vain voi halutessaan kumota. Miksi vakuuttaa ettemme sotke näitä asioita, jos ne saa kuitenkin vaalimainonnassa sotkea ilman seuraamuksia? Tätä en ymmärrä tänäkään päivänä.
Johtopäätökset on tehtävä omasta puolestaan, ei muiden
Antaessani kommenttini STT:lle en nähnyt koko asiassa olevan uutisen aihetta. Tarkoitukseni oli nimenomaan sanoa, että tämä paikallinen ongelma, joka tekee oman osallistumiseni mahdottomaksi, ei vie puolueen arvoa. Se on suuri.
En minä ole edes mikään sanomaan, että näin ei saisi olla. Tämä on vapa maa, ja jos joku haluaa mainostaa uskontoteemoilla, se ei ole kiellettyä. Itselleni se on kuitenkin kynnyskysymys, sillä koen sellaisen antavan väärän kuvan kristillisyydestä. Tämäkin on vain oma mielipiteeni. Usko on minulle sydänten vallankumous. Uskonkuuliaisuus syntyy sydämen halusta, uskon ihmeenä, eikä sitä voida edistää lainkuuliaisuuden avulla. Hyviä asioita toki voidaan edistää, mutta uskoa ei edistetä poliittisin keinoin.
Sananjulistamista arvostan suuresti mutta puoluetta ei mielestäni kannata käyttää sellaiseen; kumpikin taho kärsii. Julistajaehdokkaamme totesi jälkeenpäin, ettei vaalitappio haitannut, koska vaaleissa sai kuitenkin evankelioitua niin paljon. Olen onnellinen, että tuo mies tahtoo evankelioida. Mutta sellainen toimisi ilman puoluettakin – eikä puolue joutuisi taas kerran selittelemään, mihin se varsinaisesti pyrkii.
Eija-Riitta Korhola
Katso myös: Eija-Riitta Korhola ei asetu Kristillisdemokraattien ehdokkaaksi eurovaaleissa
