"Lapsista ja nuorista täytyy huolehtia nykyistä paremmin, jotta Suomen kilpailukyky säilyy tulevaisuudessakin."
Katso edellistä lausetta. Se ei ole vitsi, ei sarkasmia Bisquitiltä tai Kaislalta eikä se ole edes Iiro Viinasen henkinen testamentti Sauli Niinistölle. Siinä on suomalaisen sanomalehden pääkirjoituksen loppupäätelmät viime viikolta. Monella tavoin ansiokas pääkirjoitus lasten ja nuorten väkivallasta lipsautti lopuksi ratkaisun, joka saattaa olla osa ongelmaa.
Perustelu paljasti kansallisen arvojärjestyksen: Lapsista ja nuorista ei pidä välittää ennen muuta siksi, että he elävät ainutkertaisen ihmiselämän ja ovat arvokkaita itsessään. Eikä siksi, että ihmisen kokemus elämän tarkoituksesta ja mielekkyydestä liittyy viime kädessä kokemukseen rakastamisesta ja rakastetuksi tulemisesta. Lapsista pitää välittää, jotta tuotettaisiin jatkossakin voittoa.
Ylläoleva lause herättää senkin kysymyksen, millä perusteella huolehtia sairaista lapsista. Ystäväni vammainen lapsi ei luultavasti tule koskaan kannattelemaan Suomen kilpailukykyä. Toivottavasti hän ei myöskään näe ja ymmärrä noita rivejä. Toivottavasti hänen äitinsäkään ei. Vaikka nainen on onnellinen lapsestaan ja kiittää hänestä Luojaa joka päivä, ei surukaan ole kaukana. Mutta suru ja huoli tulee ennen muuta siitä, että koveneva maailma laskee kaiken rahassa. Olla ruumiillistunut rahareikä on kova osa pienelle ja suuremmallekin ihmiselle.
Jotta en sortuisi epäreiluun keljuiluun: siteerauksessa oli todennäköisesti kyseessä vilpitön, joskin kömpelö yritys motivoida rahastakin kiinnostuneet syttymään lapsille. Kirjoittajahan on asiallisesti oikeassa. Kilpailukyky, muun muassa, kärsii taatusti yhteiskunnassa, jonka jäsenet tappavat toisiaan hetken mielijohteesta. Terveen taloudellisen infrastruktuurin edellytys on eettinen infrastruktuuri, sen on historia todistanut monta kertaa.
Mutta miten kansakunnan eettinen perusta syntyy? Ei se synny rahan kiilto silmissä. Välinearvo ei kelpaa pohjimmaiseksi perusteluksi. Sen takaa täytyy löytyä jotakin, jota ei voida hallita mutta johon voidaan osallistua ja jota voidaan kaivata. Yhteisön käsitys perustavanlaatuisesta hyvästä syntyy monimutkaisesti kaikesta siitä mitä yhteiskunnassa vaalimme arvokkaana ja luovuttamattomana. Sitä hyvää, joka pitää meitä hengissä, ei pitäisi kevyesti heittää pois.
Viime viikolla näin jotakin arvokasta ja luovuttamatonta. Aki Kaurismäen Mies vailla menneisyyttä on merkittävä kulttuurityö, ei vain bressonilaisen tyylinsä takia vaan siksi, että elokuva kuvaa juuri sitä maailmaa, jossa yhteiskunnan toivo lepää: laskelmoimatonta hyvyyttä. Sitä ei voi eikä tarvitsekaan määritellä mutta sen olemassaolon tunnistaa.
Kirjailija-filosofi Simone Weil teki teoksessaan Painovoima ja armo merkittävän havainnon taiteesta ja moraalista: "Kuviteltu paha on romanttista ja vaihtelevaa, todellinen paha on taas harmaata, yksitoikkoista, autiota ja ikävystyttävä. Kuviteltu hyvä on ikävystyttävää, todellinen hyvä on aina uutta, ihmeellistä, juovuttavaa." Siksi hänen mukaansa taide on yleensä joko moraalitonta tai ikävystyttävää; vain nero kykenee tekemän poikkeuksen.
Kehotan katsomaan neron työtä.
Uutislehti 100, 14.03.2002
