Tämä blogisarja on päivittäistä reflektointia ja irtiottoja ev.lut.seurakuntien joulukalenterin tekstien pohjalta. Varsinaisen joulukalenterin tekstit on laatinut kirjailija Antti Nylén. Tässä linkissä kerron, miksi aloin kirjoittaa varjokalenteria.
23.luukku: Ei vielä, mutta vääjäämättä. Tänään on odottavan aika pisin.
MITÄ SE ON: Ajan suhteellisuus havainnollistuu parhaiten, kun vertaa kahta elämänmenoa aatonaattona. Lapsen aika on pitkä, äidin lyhyt. Jouluun on enää yksi yö. Tämä on lapsen juhlaa. Lapsi tuli, ja muutti lapsen aseman.
Osa joulun suloisuudesta liittyy siihen, että se vie meidät lapsuuden tunnelmiin, muistimme tuolle puolen. Tietoinen muistimme ei sinne enää ehkä yltäisikään, mutta tutut maut, tuoksut ja laulut hipaisevat jotakin sellaista, joka herättää kaipuun ja jota tekisi mieli koskettaa. Lapsi minun sisälläni. Se joka keräsi tunteita ja muistoja, iloja ja vaikutelmia osaamatta antaa niille nimeä. Silloin oivallamme, että kaikki elämässä koettu on meissä jossain kerrostuneena. Kun siihen saa jonkinlaisen yhteyden, kokemus on eheyttävä.
Tästä ehkä syntyy samalla mielikuva, että joulussa olisi ennen muuta kyse tunteista ja oikeiden tunnelmien hakemisesta. Samalla seimen lapsikin saatetaan käsittää tunnelmakuvaksi ja hempeilyksi.
Siksi onkin syytä muistuttaa, miten painava asia on karjakaukaloon syntynyt Jumala. Tällä oli valtavia seurausvaikutuksia kulttuuriimme. Jumala ei ainoastaan tullut itse lapseksi vaan antoi lapselle erityisaseman. Jeesus asetti lapsen jalustalle. Jaloissapyörijästä tuli esikuva. Joka ei ota Jumalan valtakuntaa vastaan niin kuin lapsi, ei löydä sitä. Lasten oli saatava päästä hänen luokseen. Lapsia kohtaan tehty synti on erityisen raskas. Tämä kaikki alkoi muuttaa aivan olennaisesti lapsen asemaa ja lapsen oikeuksia.
Lapsen arvostaminen lapsena eikä vain kehittymättömänä aikuisena oli ollut vierasta koko antiikissa. Lapsen arvostus ei esimerkiksi näy millään lailla kreikkalaisessa runoudessa. Stoalainen Epiktetos jopa ihmetteli: ”Mitä onkaan lapsi, pelkkää tietämättömyyttä ja tyhmyyttä”. Ja nekin harvat jotka kiinnostuivat lapsesta, kiinnostuivat lähinnä vain lapsessa ilmenevistä aikuisen piirteistä, tulevana suvun jatkajana tai työvoimana. Lapsella ei ollut itseisarvoa.
Kun lapsi alettiin nähdä arvokkaana juuri siksi, että hän oli lapsi, sillä oli useita seurausvaikutuksia. On jopa ajateltu, että lapsen arvostaminen liittyy siihen, miksi tiede alkoi kehittyä juuri länsimaissa. Miksi todellakin se, mitä käsitämme tieteeksi ja tieteelliseksi maailmankuvaksi, kuten luonnontieteellinen tutkimus, kehittyi nimenomaan Euroopassa? Yllättävää ehkä, mutta keskeisenä tekijänä on tuotu esiin lapsen arvostus. Lasta arvostava kulttuuri nosti kunniaan sen luovuuden, avoimen kysymisen ja uteliaisuuden, jota tiede kehittyäkseen vaatii.
Aiheesta kirjoittanut Päiviö Latvus kuvaa kirjassaan Ymmärryksen siivet kiinnostavasti, miten 1100-luvulla Bernhard Clairvauxlainen oli saanut näyn Jeesuksesta ja tätä hoivaavasta Mariasta. Bernhardin näky levisi taiteeseen, ja aiheutti suoranaisen empatia-aallon lastenhoitoon: Madonna ja lapsi -patsasta suudelleet äidit tekivät saman kotona omille lapsilleen. Latvuksen mukaan tämä psykologinen prosessi lienee ollut yksi ratkaiseva tekijä 1200-luvulla käynnistyneessä Italian renessanssissa. Empatia lasta kohtaan, lapsen ja lapsuuden arvot nousivat häkellyttävän nopeasti esiin. Tämä mursi Eurooppaa vuosisatoja hallinnutta suvaitsemattomuuden ja kovuuden noidankehää.
Päivän musiikkivinkkinä lasten joululaulu Sua Jeesus katsomaan saanko tulla, esittäjinä Eve ja Ossi. Oma kaunein joulumuistoni on, kun kolmevuotias Reeta-tyttäremme lauloi tämän laulun ensimmäisen ja viimeisen säkeistön Länsi-Pasilan kappelin joulujuhlassa joulukuussa 1986. Siihen aikaan keskusteltiin, saako kirkossa tanssia. Hän ratkaisi sen suvereenisti ja sydämet sulattaen.
Even ja Ossin Olen saanut niin paljon on päivän toinen ihana laulu.
Tiistaina 24.12. avaan 24. luukun
