Löysin tietokoneelta vanhat muistiinpanot, jotka olen ilmeisesti antanut Iltalehdelle, kun meppikauteni (1999-2014) päättyi. Pannaan uusintaan – siinähän näkyy sekä työtä että elämää. Ehkäpä teen samanlaisen kuluneesta kymmenestä vuodesta sen jälkeen.
1999 elämäni ensimmäiset vaalit heittivät minut suureksi yllätykseksi europarlamenttiin. Tällaista ei tapahdu minulle, oli ensimmäinen ajatukseni. Olen niitä, joiden kohdalla maito loppuu kahvijonossa kesken ja kahvilan vessasta paperi, kesäloma osuu sadepäiviin, ja bussi, jonka kyytiin nousen, ajaa varikolle. Törmäilen ovenpieliin, kompastun johtoihin, lyön pikkuvarpaani tuolinjalkaan ja kyynärpäähermon pöydänkulmaan sekä linksautan nilkkani lenkillä. Mutta niin vain kävi, että tuli pesti, joka kesti 15 vuotta.
2000 onnistuin kääntämään jätteenpolttodirektiivissä pään ratkaisevalta henkilöltä, jonka kohdalla kaikki muut olivat epäonnistuneet. Salaisuuteni oli onnekas sattuma: huomasin hänen pöydällään tutun taloustieteen professorin kirjan, ja kerroin olleeni tämän kanssaan kirjeenvaihdossa pitkään. ”Minun rakas opettajani Amsterdamin yliopistosta”, parahti mies liikuttuneena, ja sen jälkeen kaikki mitä sanoin, olikin hyvää. Sen sattuman seurauksena Suomi säästää vuosittain noin 30 miljoonaa euroa, koska voi hyödyntää paperin- ja sellunvalmistuksessa syntyvää jätelipeää energiaksi.
2001 harmistuin, kun Suomen hallitus kaatoi muutosesitykseni turpeen uusiutuvuudesta sen vuotuisen kasvun osalta. Parlamentti oli sen hyväksynyt ja komissio kannatti ideaa. Suomi sahasi itseään jalkaan, ja näitä sahauksia on nähty sen jälkeen aika monta.
2002 osallistuin päästökauppadirektiiviä laatimiseen ja varoitin sen seurauksista Euroopalle. Saan vieläkin kylmiä väreitä, kun luen vuoden 2002 täysistuntopuhettani: miten ihmeessä onnistuin ennustamaan sen ongelmia niin tarkasti?
2003 oli poliittisen kolarin vuosi. Jätin kristillisdemokraatit ja loikkasin Kokoomukseen 8 kuukautta ennen seuraavia vaaleja. Suurin eron syy liittyi kiistaan, saako Jumalan mielipiteeseen vedota ehdokasta kampanjoidessa. Minä vastustin ideaa, sillä siinä on riski, että Jumala häviää vaaleja tuon tuosta.
Eivätkä kristillisetkään sitä taida sallia enää nykyään.
2004 eurovaalit tekivät minusta Kokoomusmepin. Takana oli raskas kevät, siksi kannustin itseäni sloganilla ”Haluan meppini ravistettuna, ei sekoitettuna.”
2005 lobbasin perhettä mökin hankkimisesta. Matkustin niin paljon, että lomat liikkuvassa veneessä saivat kaipaamaan horisonttia, joka ei heilu. Löysimme meren ja järven rannalta torpan, josta tuli samalla ihana työleiri. Se on kehittänyt minusta onnellisen talonmiehen ja metsurin.
2006 minut valittiin Kokoomuksen varapuheenjohtajaksi, ja tunsin tulleeni kotiin. Hyväksyntä, lämpö ja rohkaisu liikutti. Mutta puoluekokouksen jälkeen oli hirveä ikävä maalle. Palattuani Helsinkiin ajoimme perheen kanssa reilun tunnin matkan torpalle katsomaan omien omenapuiden kukintaa. Vartin niitä tuijottelin, latasin akkuni, ja taas piti lähteä kohti Brysseliä.
2007 menin Benazir Bhutton kutsusta Pakistaniin ihmisoikeusjärjestön puheenjohtajan roolissa. Bhutto kaavaili paluuta Pakistanin politikkaan. Tapaninpäivänä tuo ihana ystävä murhattiin.
2008 varapuheenjohtajapesti jatkui. Aloin myös miettiä väitöskirjan kasaamista siitä ilmastopolitiikasta, jota olin läheltä seurannut.
2009 oli taas eurovaalit, omat 50-vuotisjuhlat ja esikoistyttären häät. Harjoittelijaksi palkkaamani skarppi nuorukainen muuttuikin yllättäen vävypojaksi, kun tutustui pomonsa ihanaan tyttäreen. Olin liekeissä. Vuoden meppi –titteli tuli energiapolitiikasta.
2010 ilmoitin jättäväni Kokoomuksen varapuheenjohtajan tehtävät, sillä tuskastuin hallituksen energiapolitiikkaan. Oli kohteliaampaa räksyttää siitä puoluejohdon ulkopuolella.
2011 oli elämäni surullisin vuosi. Perhe hajosi ja pakistanilainen ministeriystäväni ammuttiin autoonsa. Komensin itseni surutyöhön tekemällä väitöskirjaa ilmastopolitiikasta koko kesäloman, enkä vieläkään tiedä onko sellainen särkyneelle sydämelle viisasta vai ei. Mutta se ja himolenkkeily oli minun tapani estää syvä masentuminen, ja onnistuin siinä. Tuona vuonna näin ihmeellisen unen: kannoin sylissäni parivuotiasta kiharatukkaista tyttöä, jota kehuttiin minun näköisekseni. Unessa kysyin kuka tämä on, ja kuulin vastauksen: hän on Reetan ja Heikin tytär. Odotukseni alkoi.
2012 aloin maailman ihanimman harrastuksen, kajakkimelonnan, ja sain läpi hintakaton dataroaming-maksuihin.
2013 oli elämäni vilkkain kansainvälisen julkisuuden vuosi, koska vastasin backloading-direktiivistä. Päästökauppa piti minua otsikoissa viikkotolkulla. Siitä seurasi vuoden meppi –ehdokkuus energiapolitiikasta. Maailmaan syntyi tuo ihana tyttö, jonka kasvot olin jo nähnyt unessa.
2014 hävisin eurovaalit. Ihmiset lohduttivat ja elinkeinoelämän edustajat kauhistelivat tilannetta. Jouduin lohduttamaan monia. Oma tunteeni oli vilpitön riemu: vihdoin saan mahdollisuuden solmia läheisen suhteen lapsenlapseeni. Ehkä hän ei vierasta mummoaan tämän kesän jälkeen Ehkä hän muistaa mummon tuoksun. Elämälle kiitos, sain siltä paljon. Ja suomalaisille kiitos, oli suuri ilo ja kunnia palvella teitä 15 vuotta. Nyt vedän henkeä.
