Olin tänään aamulla MTV3 Uutisaamu-ohjelmassa puhumassa poliittisista muistelmistani, jotka ilmestyvät huomenna 14.2.2020. Kirja kattaa laajan aihepiirin europolitiikan ilkeistä ongelmista, mutta aamuinen keskustelu liittyi ilmasto- ja energiapolitiikkaan. TV-keskustelut jäävät aina lyhyiksi, joten taustoitan hieman sitä mitä sanoin.
Tunnustin, että osa minusta on kuolemanväsynyt ilmastonmuutokseen jauhettuani sitä ainakin neljännesvuosisadan. Kirjoitin siitä väitöskirjan, olen käynyt useissa ilmastokokouksiss ja kokenut paljon pettymystä siitä, miten pinnallista aihetta koskeva keskustelu nykyään on. Fysikaalisen ongelman asiallinen käsittely on korvautunut moralismilla, riitelyllä, identiteettipolitiikalla, jossa ihmisiä jaetaan hyviin ja pahoihin. Ilmapiirissä on uskonnollisuutta ja pelottelua sen sijaan, että suhtautuisimme haasteeseen pragmaattisesti, ongelmana joka ihmiskunnan pitää osata ratkaista käyttäen luovuuttamme ja teknologiaa. Halusin kuitenkin voittaa väsymykseni. Koin että olen velkaa esimerkiksi blogini lukijoille ja äänestäjille perustellakseni, miksi en pidä ilmastoahdistusta tai paniikin peräänkuuluttamista ollenkaan rakentavana lähtökohtana.
Yksi Ivan Puopolonkysymys koski tunnettua väitettä siitä, että ilmastokysymyksessä vallitsee tieteellinen konsensus. Väitetään, että 97 % tutkijoista jakaisi saman käsityksen ihmisen aiheuttamasta ilmastonmuutoksesta. Ensinnäkin on sanottava, että tieteen alalla vetoaminen melkein sadan prosentin konsensukseen on erikoista, konsensus kuuluu pikemminkin politiikkaan, ja siellä tämä ajatus on itse asiassa keksittykin. Tieteen kannalta päinvastoin tuollaiset konsensukset ovat halvaannuttavia, koska tiedehän edistyy näkökulmaerojen avulla ja haastamalla. Väitteen yhteydessä kyllä viitataan usein kahteen tutkimukseen, Naomi Oreskes vuodelta 2007 ja John Cook et al. tutkimus vuodelta 2013, jonka mukaan tällainen konsensus olisi. Jokainen voi tutustua näihin tutkimuksiin ja todeta, ettei niitä ole tulkittu aivan oikein. ”Konsensus ”niissä on määritelty niin laajasti, että siihen mahtuu nekin, joita usein haukutaan skeptikoiksi tai denialisteiksi – eli sellaiset, jotka kyllä uskoo ilmastonmuutoksen olevan totta mutta eivät esimerkiksi pidä ihmistä tai hiilidioksidia sen merkittävimpänä aiheuttajana.
Ei Cook itse ole lausunut tätä usein esiintyvää tulkintaa tutkimuksestaan vaan sen ovat tehneet muutamat poliitikot kuten Barack Obamatai John Kerry. Cook on pehmentänyt konsensuksen olevan ”robusti”, karkea, joka viitannee juuri siihen, että se kattaa useimmat puheenvuorot, puolesta ja vastaan.
Minä en kuulu ilmastonmuutoksen kiistäjiin, vaikka oletankin, että sille on useita syitä eikä ainoastaan hiilidioksidi, johon politiikkamme nyt melko yksipuolisesti keskittyy. Kuuluisin silti tuohon 97 prosentin joukkoon, jos minun julkaisujani olisi vastaavalla tavalla tutkittu.
Ilmastonmuutokseen liittyy paljon avoimia kysymyksiä, joita emme vielä tiedä, ja yksi syy siihen on, että koko ilmastotiede on varsin nuori ja poikkitieteellinen. Kukaan ei voi esiintyä siinä asianomistajana, koska se on yhdistelmä muun muassa geologiaa, biologiaa, oseanografiaa, polaarioseanografiaa, astronomiaa, paleontologiaa, dendrokronologiaa, meteorologiaa mukaan lukien pilvitutkimus, ilmakehätutkimusta, aerosolifysiikkaa jne.
Pidän vaarallisena sitä, että jotkut pyrkivät näissä oloissa kieltämään tai jopa kriminalisoimaan kriittisen keskustelun muka konsensukseen nojaten. Mitä enemmän me tuhlaamme aikaa oikeaoppisuusvaatimuksiin, sitä heikommin löydämme oikeat ongelmat ja oikeat ratkaisut niihin.
Ilmastomuutoskeskusteluun liittyy paljon liioittelua. Osa on inhimillistä. Lehdistö hakee klikkejä. Haluan muistuttaa, että kun näitä pelottavia lämpötilaskenaarioita esitetään, ne pelottavimmat vaihtoehdot eivät ole yhtään sen tieteellisempiä kuin ne laimeat. Ei siis ole tieteellisempää sanoa, että ilmastotulevaisuus on katastrofaalinen kuin sanoa että tulee olemaan haalea, koska nämä molemmat vaihtoehdot, ja lukuisat muut siltä väliltä, sisältyvät ilmastomallinnusten skenaarioihin.
Mutta jostain syystä meille on tullut tällainen dead line –retoriikka tai deadlineismi ja kuilun reuna -vietti. Kun luen IPCC:n raportteja, eivät nämä sieltä tule, ei edes uusimmasta. Toisekseen se ei auta psykologisesti vaan pikemminkin lamauttaa. Keinotekoiset deadlinet eivät auta myöskään poliittisesti tai moraalisesti.
Esitän kirjassani kritiikkiä ympäristöjärjestöjen ehdottomuuttavastaan, ja aivan oikein Puopolo muistutti, että kritiikki on molemminpuolista. Suomen Luonnonsuojeluliiton arvion mukaan toimin siellä ”pääosin ympäristövastaisen politiikan puolesta”.
Tämä on hyvin mielenkiintoinen lausunto, koska samalla he sitten tuomitsevat itsensäkin. Voin vain todeta, että järjestöt tulevat useimmissa asioissa minun kannalleni, tosin 5-15 vuotta jäljessä. Kyllä todella muistan, että he moittivat minua, kun arvostelin uusiutuvan energian direktiivin uhkaavan eurooppalaisia metsiä. Ympäristöjärjestöt pitivät tuossa vaiheessa (2007-2009) puunpolttoa ilmastotekona ja korostivat sen päästöttömyyttä, 2007-2009. Pian he huomasivat itsekin, että se linjaus oli tyhmä eivätkä enää hyväksyisi sitä, että puuta ohjautuu suoraan polttoon jalostamatta ensin sitä, mikä jalostettavissa on.
Ja kyllä, varoitin vuonna 2006-2007 biopolttoainehuumasta silloin, kun vihreät ajoivat lainsäädäntöön sitovia tavoitteita ja muistutin, että ne voivat olla ympäristölle jopa vahingoksi, jos elinkaarta ei oteta huomioon. Ympäristöväki arvosteli taas minua, mutta siinäkin he ovat tulleet järkevämmiksi, ehkä jopa liian tiukoiksi.
Ja kyllä, olen kannattanut ydinvoimaa ja minua on siitä arvosteltu moraaliani ja taloudellista riippumattomuuttani myöten, mutta siinäkin monet ovat kääntyneet kannalleni.
Heidän kannattaa todella käydä läpi linjaukseni ja miettiä, mitä niistä he enää vastustaisivat. Minä puolestani joudun toteamaan, että ympäristöjärjestöt ovat kääntäneet kelkkansa useimmissa keskeisissä ilmastoratkaisuissa 180 astetta. Miten se on niin kuin omasta mielestä mennyt? Ovatko ne koko ajan silti onnistuneet olemaan ympäristön puolella? Miten se tapahtuu?
Pidän edelleen kansalaisjärjestötoimintaa ja ympäristöjärjestöjä korvaamattoman arvokkaina. Kaikkia järjestöjä en kuitenkaan tähän arvokkaaseen joukkoon laske. Jotkut hahmotan pikemminkin menestyvinä yrityksinä, joiden toimiala on konfliktituotannon avulla tapahtuva varainkeruu. Jotkut taas hahmotan ryhminä, joiden käytännön tavoite on ajaa taloutta alas, koska he mieltävät vapaan markkinatalouden ympäristön viholliseksi. Kun EU rahoittaa niitäkin julkisin varoin, olisi ainakin syytä tiedostaa asetelman jännitteisyys.
