Kauneimman lauseen, jonka olen koskaan kuullut politiikassa, lausui –Esko Aho. Vuoden 2000 presidentinvaalit oli juuri käyty, ja Aho oli kokemassa täpärän tappion. ”Niin on hyvä kuin käy”, hän kokosi itseään ennusteet kuultuaan. Lehdistö toisti Ahon kommenttia muutaman päivän, sitten se oli ohi.
Olin vaikuttanut tuolloin politiikassa täpärät puoli vuotta mentyäni läpi elämäni ensimmäisissä vaaleissa, eikä minulla ollut kokemusta, jolla olisin tunnistanut lauseen arvon. Mutta mahtoiko moni muukaan tunnistaa? Saatettiin vain ajatella, että Aho nieli pettymyksensä miehekkäällä defenssillä tai otti apua fatalistisesta maailmankatsomuksesta: kaikki on määrätty, ja siihen on tyytyminen.
Nyt kuulen Ahon sanat toisin. Ihanimmillaan kuulen ne ihmisen sisäisenä vapaudenjulistuksena. Ei ole ensinnäkään pakko voittaa. Toisekseen ei edes halua voittaa, ellei ole kannatusta. Miksi haluaisikaan? Politiikka, jos sen ottaa vakavasti, on vaikeaa ja vastuullista työtä. Siinä joutuu tekemään isoja ratkaisuja toisten puolesta, valintoja, joista ei aina voi olla varma, mitä niistä seuraa. En haluaisi ottaa sellaista vastuuta harteilleni, ellei minulla olisi ihmisiä, jotka tahtoivat minut tälle paikalle, ja niitä jotka hyväntahtoisesti toivovat minun jopa onnistuvan tehtävässä. Ihmisiltä saatu kannustava mandaatti on poliitikon tärkein voimavara.
Olen kampanjoinut eurovaaleissa nyt neljä kertaa. Vaalit eivät ole minulle koskaan helppo asia: on eri asia olla hyvä poliitikko, joka osaa taistella järkevän lainsäädännön puolesta kuin osata markkinoida itseään ja pyytää ihmisiä auttamaan. Ujouteni nousee siinä isoksi kynnykseksi. Olen siksi valtavan kiitollinen niille monille, jotka ovat suurta vaivaa nähden tehneet vaalityötä kanssani näissäkin vaaleissa.
Yksi vaikeimmista kampanjoista liittyi aikaan 10 vuotta sitten, jolloin olin tullut uutena puolueeseen juuri ennen vaaleja tietämättä, tukisiko minua kukaan. Lohduttauduin, että eurovaaleissa oli aiemmin kiinnitetty huomiota saavutuksiin ja aktiivisuuteen. Niissä minä olin kärjessä. Mutta tuolla kertaa ahkeruustilastoja ei nostettu esiin.
Tuona vaalisunnuntaina olin kirkossa. Paikallaan istuessa monta viikkoa kestäneen vaalikiertueen väsymys alkoi painaa silmiä väkisin kiinni, ja papin ääni vaihtui huomaamatta uneen. Mutta koskaan en ole käynyt siellä turhaan. Aina tapahtuu jotakin.
Silloin kosketti virsi, joka puhui vallasta. Se pääsi valtaamaan ajatuksia, sillä enää en aikonut kampanjoida, en hetkeäkään. Postiluukut ja laatikot saivat nyt jäädä rauhaan, jaettu mitä jaettu. Kolikot lyöty, murrekortit esitelty ja puheet pidetty. Tuloksena kipeitä lihaksia, arka selkä ja kaikkensa antaneen olo. Gallupit eivät lupailleet hyvää, mutta en aikonut ajatella niitäkään.
Kotona sohvalla uupuneena maatessa tajusin yhtäkkiä, mitä vaalipäivänä on tehtävä, jos haluaa pelastaa sielunsa.
On luovuttava vallasta. On oikeasti annettava se pois ja kumarrettava syvään.
Jos sen saa takaisin, se on uudelleen lahja ja tehtävä, johon ihmiselle annetaan voimatkin. Ja se on suuri kunnia tietenkin. Mutta mieletön se, joka vaalipäivänä luulee jotakin omistavansa. Tai kuvittelee, että maailma on hänelle hänen ahkeruudestaan jotakin velkaa.
Minulla oli arvokasta työkokemusta ja tärkeitä työvoittoja menneellä kaudella, mutta tajusin, ettei se tee minusta itseoikeutettua jatkajaa – ei henkisestikään. Koska lopulta sekin on lahjaa, jos on saanut jotakin aikaan.
Oli suuri vapaus tajuta tämä. Kevyt olo jatkaa, hävisi tai voitti. Sillä sen jälkeen kaikki on lahjaa. Eikä sisäisesti vapaa ihminen menetä koskaan mitään, sillä niin on hyvä kuin käy.
(Blogiteksti perustuu alunperin vuonna 2004 kirjoitettuun kolumniin Vaalipäivän sohvaistunto sekä vuoden 2008 blogiin Kaunein lause politiikassa)
