Päivä vatsataudissa pilasi tänään mahdollisuuteni vetää europarlamentissa mediaa ja ihmisoikeuksia käsittelevää seminaaria, joka veti huoneen täyteen väkeä. Suuri kiitos kollega Sari Essayahille, joka paikkasi minut ripeästi.
Sen sijaan sain ajatella vapaasti, ja voin tunnustaa, että näinä aikoina sitä ei ole liikaa. Viikot ovat täynnä työtä, viikonloput enimmäkseen vaalikampanjointia. Maatessani palasin ajatukseen, jota olen miettinyt pitemmän aikaa. Onko olemassa keinoa kirjoittaa ihan vilpitön hyvä blogi hyvästä ihmisestä? Vai onko niin, että sellainen laukaisee kommentoijissa vietin oksentaa jutun päälle?
Ihmisoikeustyön yhteydessä minulla on ollut tilaisuus tutustua ihmiseen, jota pidän poikkeuksellisen rohkeana ja itsenäisenä. Viimeisen seitsemän vuoden aikana olen tavannut hänet jota kuinkin säännöllisesti vuoden välein, koska toimin puheenjohtajana pienimuotoisessa rauhanvälitykseen ja kriisinhallintaan erikoistuvassa ihmisoikeusjärjestössä. Vuosikokous pidettiin kaksi viikkoa sitten Budapestissä.
Tärkeänä neuvonantajana tässä ryhmässä vaikuttaa Norjan entinen pääministeri Kjell-Magne Bondevik, rauhanvälitystyötä tekevän Oslo Centerin perustaja ja puheenjohtaja. En lakkaa ihmettelemästä, miten paljon tämä ihminen on poliittisella urallaan kokenut ja läheltä seurannut. Hän oli nelikymppinen tuore Norjan ulkoministeri Euroopan murrossyksynä 1989, kun kommunismi kaatui, rajat avautuivat ja Berliinin muuri murtui. Vallankumous lähti liikkeelle kirkoista niin Itä-Saksassa, Romaniassa kuin Puolassakin, ja tämä taustaltaan luterilainen pastori koettiin läheisenä ja tärkeänä keskustelukumppanina muutoksen keskellä. Hän toimi pääministerinä 1997-2000, kunnes jätti hallituksen koska vastusti kaasukenttien rakentamista. Uusi rupeama pääministerinä alkoi erikoisissa tunnelmissa. Syyskuun 11.päivän iskut New Yorkissa tapahtuivat vaaleja seuraavana päivänä, ja terrorismin vastainen sota alkoi hallita kansainvälisen politiikan agendaa. Myös Norjaa yritettiin saada mukaan Irakin sodan koalitioon vuonna 2003, USA:n siinä onnistumatta. Bondevik on kertonut, miten vaikealta tuntui uudelleen ja uudelleen selittää Bushille ja Blairille, ettei katso näytön riittävän.
Rohkeinta oli kuitenkin se, mitä hän teki masennuksensa kanssa. Bondevikista tuli maailman ensimmäinen valtiojohtaja, joka sairaslomalle jäädessään ilmoitti avoimesti syyksi masennuksen. Ensimmäisen pääministerivuotensa aikoihin hänen kolme ystäväänsä oli kuollut lyhyen ajan sisällä. Työn paineet ja epäreilulta tuntuva kritiikki painoivat nekin. Hän ei ilmeisesti ehtinyt käsitellä surua vaan se muuttui uupumukseksi ja masennukseksi. Eräänä aamuna hän ei vain päässyt sängystä ylös. Psykiatri hälytettiin paikalle ja sairasloma todettiin välttämättömäksi. Sitten alettiin ihmetellä, mitä sanotaan kansalle. ”Mitä jos kokeilisi totuutta”, masentunut mies ehdotti. Kolme viikkoa hän lepäsi vuorilla, purki sydäntään ja käveli. Ensimmäisellä kerralla hän ei kyennyt kävelemään kuin 50 metriä. Sitten matkat pitenivät.
Poliittisissa ympyröissä ehdittiin jo ajatella, että se oli Bondevikin loppu. Jotkut poliitikot pitivät tunnustusta heikkoutena ja paineensietokyvyn puutteena, ja ilmaisivat sen. Mutta kävi päin vastoin. Rehellinen mies oli entistä vahvempi, ja avoimuus koitui helpotukseksi myös monelle muulle: se herätti tuohon aikaan, vuonna 1998, valtavasti huomiota ja antoi monille muillekin rohkeutta puhua omista ongelmistaan. Norjassa alettiin puhua masennuksesta. Sairaudelta hävisi häpeän stigma.
Kysyin tietenkin, miten hän vältti joutumasta loputtomien masennusseminaarien tähtipuhujaksi. Eihän kysynnässä ole mitään pahaa, mutta jos siihen vastaa, voi altistua uuteen vaaraan ja menettää jotakin kokemustensa herkkyydestä ja aitoudesta. Olen itse joskus kokenut, että oman surunsa liian ahkera kierrättäminen sääliltä toiselle uhkaa masentaa ja tehdä kyyniseksi. ”Aivan oikein”, vastasi Bondevik. ”On erittäin tärkeää puhua tästä aiheesta, mutta päätin hyvin pian, etten puhu asiasta enempää kuin kaksi kertaa vuodessa. Se ei olisi viisasta. Turtuisin.”
Tämä keskustelu illallisella taisi olla se tämän vuoden ensimmäinen kerta.
(Lisää Kjell-Magne Bondevikin elämästä voi lukea hänen omaelämäkerrastaan Et liv i spenning.)
