“Tiedeyhteisö epäilemättä kritisoisi minua jos sanoisin, että maailma on viilennyt vuodesta 1998. OK, se on, mutta kyseessä on vain seitsemän vuoden luvut eikä se ole tilastollisesti merkittävää…,” sanoi mailman tunnetuimpiin kuuluva ilmastotutkija, tohtori Phil Jones julkisuuteen vuotaneessa CRU-sähköpostiviestissään kahdeksan vuotta sitten 5. heinäkuuta 2005.
Samassa kuussa hän kirjoittaa kollegalleen: ”Kuten tiedät, minä en ole poliittinen. Jos jotakin, niin haluaisin nähdä ilmastonmuutoksen toteutuvan, jotta tieteen voitaisiin osoittaa olevan oikeassa, seurauksista riippumatta. Tässä ei ole kyse poliittisuudesta, tässä on kyse itsekkyydestä.”
Toukokuun 7. 2009 hän jatkoi sisäistä keskustelua :“Ei-nousevan trendin täytyy jatkua yhteensä 15 vuotta ennen kuin huolestumme.”
IPCC:n arviointiraporttiin kirjoittanut yhdysvaltalaistutkija Kevin Trenberth oli tuolloin valitellut viesteissään: “Totta on, ettemme osaa selittää, miksei ilmasto lämpene nyt, ja se on absurdia.” Tuo kommentti herätti suurta huomiota marraskuussa 2009, kun CRU-vuoto tapahtui. Ilmastotutkijoita harmitti, etteivät lämpötilat seuranneet heidän ennusteitaan.
Nyt on kulunut viisitoista vuotta ilman olennaista lämpötilanousua. IPCC-tutkijat julkaisevat viidennen arviointiraportin tieteellisen osuuden perjantaina. Lämpötilakäyrät ovat jatkaneet jääräpäisesti omalla radallaan IPCC:n ennusteista piittaamatta. Epäilemättä raportti ilmaisee huolen päästöistä, mutta sen teho on laimeampi nykyoloissa.
Se joka on opiskellut filosofian alkeita, muistaa ehkä Karl Popperin jalostaman fallibilismin. Se on tieteenfilosofinen teoria, jonka mukaan mitään teoriaa tai faktaa ei voida todistaa lopullisesti oikeaksi, koska tiede kehittyy koko ajan. Tieteellisen tiedon kriteeri täytyykin hakea muualta: väitelauseen tieteellisyyden ehto on, että sillä on falsifikaatiokriteeri, eli että se voidaan joissain olosuhteissa osoittaa vääräksi. Väite “Keijukaiset terhentelevät näkymättömässä avaruudessa” ei ole tieteellinen lause, koska ei ole mitään olosuhteita, joissa pääsisimme kumoamaan sen – lause vain lilluu omassa todellisuudessaan, kritiikiltä suojattuna.
Popper uskoi, ettei mitään teoriaa voi siksi lopullisesti täysin todistaa mutta sen sijaan teorioita voidaan kumota, ja näin tiede edistyy. Lähestymme totuutta virheistä oppimisen kautta. Täten tulisi luottaa ainoastaan teorioihin, jotka ovat ainakin periaatteessa kumottavissa. Jos ne kestävät kritiikin, ne ikään kuin “korroboroituvat”.
Popperin falsifikaatiokriteeri ei luonnollisestikaan ole mikään tieteenfilosofian viimeinen sana. Sitä on kritisoitu perustellusti monin eri tavoin. Voidaan myös väittää, että falsifikationismi ei sovi ekologian evidentiaaliseen eikä episteemiseen maisemaan: kriittisiä kokeita tai universaaleja lakeja ei edes ole eikä niitä tarvita, vaan selkeästi ilmaistuja syitä ja mekanismeja. Popperin oivallus ansaitsee kuitenkin jonkinlaisen huomion, koska politisoituneessa ilmastokeskustelussa on esiintynyt samanlaista dogmaattisuutta, joka aikanaan havahdutti Popperin kysymään, kuinka tieteellistä on, jos asettuu suojelemaan teoriaansa hinnalla millä hyvänsä. Alussa esittelemäni sähköpostiviestit ovat siitä kohtuullinen esimerkki.
Voidaan siis kysyä, onko nykyisellä kasvihuoneteorialla, joka kuvaa nimenomaan ihmisen aiheuttamaa ilmaston lämpenemistä maapallon alailmakehässä, ylipäätään kulminaatiopistettä, jonka pohjalta se tulkittaisiin virheelliseksi tai ainakin tarkennuksen tarpeessa olevaksi. Mitä täytyisi tapahtua, jotta tutkijat toteaisivat, että tätä täytyykin hioa lisää?
Tavallaan sen tuli Phil Jones sanoneeksi: 15 vuoden tasaisen jakson pitäisi alkaa huolestuttaa. Vakka se ei olekaan falsifikaatiokriteeri, jolla teoria voidaan osoittaa vääräksi, se on piste jonka jälkeen sopii tulla mietteliääksi.
IPCC:n raportit eivät nimeä yhtään falsifikaatiokriteeriä, olosuhteita, jotka kumoaisivat teorian. Ei niiden toki tarvitsekaan. Vaikka emme olettaisikaan, että tutkijoiden täytyisi varta vasten nimetä kumoavia seikkoja, jää kysymys, onko niitä ylipäätään löydettävissä. Päinvastoin, kaikenlaisten sääilmiöiden voidaan katsoa joko vahvistavan ilmastonmuutoshypoteesia tai vähintäänkin sopivan siihen. Ilmastonmuutos lisää määritelmällisesti ääreviä ilmiöitä. Niinpä äärimmäinen kylmyys, äärimmäinen kuumuus, runsas tulvinta, ankara kuivuus, rajuilmat, syklonit tai niiden poissaolo sopivat aivan kaikki ilmastonmuutosteorioihin. Luonnollisesti myös normaalilta vaikuttavat jaksot mahtuvat teoriaan. Tämä kaikki on luonnollista, eikä siinä ole mitään huomautettavaa.
Tämä kuitenkin havainnollistaa, että teoria antropogeenisestä ilmastonmuutoksesta on tavattoman väljä. Popperin kriteerin ankaruutta voidaan toki kritisoida: jos teoriaholismi on ilmastotieteelle ominaista, hypoteesia ei ole helppoa falsifioida empiirisin keinoin. Teorioiden joukko voidaan testata vain kokonaisuutena.
Ilmastonmuutos on ilmiö, jota ei voida aistein havaita. Ilman ilmastotiedettä ja kasvihuoneteoriaa me emme tietäisi koko asiasta mitään, sillä periaatteessa kaiken tapahtuneen voisi laittaa luonnollisen vaihtelun piiriin – myös pitkän aikavälin lämpötilanmuutokset. Esimerkiksi keskiajalla elettiin selvästi keskimääräistä lämpimämpää jaksoa, joten lämpeneminen ei ole kokonaan uutta.
Minä olen poliitikko ja filosofi, en luonnontutkija. Hyväksyn tieteen tulokset sellaisenaan enkä asetu riitelemään faktojen kanssa. Voi todella olla, että 15 vuotta on liian lyhyt aika vetää johtopäätöksiä ja tarkistaa teoriaa. Ongelmani onkin kokonaan muualla: meidän poliitikkojen tulisi kyetä tekemään sellaista lainsäädäntöä, jota tarvitsisi katua mahdollisimman vähän, myös julkisissa paineissa. Kävi niin tai näin, lainsäädännön pitäisi ohjata tekemään asioita, joista on kiistatonta hyötyä.
Tässä suhteessa meillä on ongelma, uskottiin nykyiseen teoriaan tai ei. Ongelma on iso, etenkin jos teoriaan uskotaan, sillä ilmastopolitiikkamme on ollut luokatonta. Olemme sen aikana – ja mahdollisesti sen edesauttamana – kasvattaneet globaaleja päästöjä. Edes Euroopassa eivät päästöt ole vähentyneet jos otamme huomioon kokonaispäästöt, tuontihyödykkeet mukaan lukien. Satojen miljardien uhraukset ovat epäonnistuneet, reseptimme ovat olleet surkeat. Työpaikat on päästetty luisumaan muualle. Tästä olen ollut huolissani vuosien ajan, mutta nyt siitä on jo jonkinlaista tilastonäyttöä.
Mitä me tähän sanomme? Näitä faktoiksi muuttuneita ikäviä lukuja ei voi enää edes falsifioida. Ne ovat historiaa.
Kerro kaverille
Kiitos Eija-Riitta erityisesti siitä, että uskallat tuoda asioita esiin!
IPCC taitaa olla liian politisoitunut yhden asian liike, eikä enää pitkään aikaan ole tuonut esiin totuutta, joka sillä itselläänkin on tiedossaan. IPCC on piilottanut, piilottaa ja värittää edelleenkin totuutta ja se on mielestäni erittäin huolestuttavaa.
Kannattaa tutustua oheiseen:
http://www.ilmastofoorumi.fi/wp-content/uploads/2013/09/ccr-ii-fysikaalinen-tiede-yhteenveto-paattajille.pdf