Olen kerran jo kokenut Brexitin. Brittitoryt olivat osa europarlamentin suurinta ryhmää EPP:tä ensimmäisen kymmenen meppivuoteni aikana. Keväällä 2009 he lunastivat puheenjohtajansa David Cameronin pitkään hinkuman toiveen jättää Euroopan kansanpuolue ja alkoivat suunnitella uuden poliittisen ryhmän muodostamista, joka sitten aloitti kesän eurovaalien jälkeen.
Ratkaisu oli lose-lose. Kaikki osapuolet saivat takkiinsa.
Pidimme Cameronia epäviisaana. Oli ajattelematonta riisua ärhäkät brittimepit vaikutusvallasta ja taannuttaa heidät takarivin taaveiksi. EPP heikkeni luonnollisesti ison delegaation jätettyä sen. Loisteliaita puheita ja virheetöntä aksenttia kuultiin ryhmässämme yhä harvemmin, mutta ennen kaikkea poliittinen keskustelu yksipuolistui. Vielä huonommin kävi briteille. Siinä missä he olivat kokoaankin vaikutusvaltaisempi ryhmä parlamentin suurimmassa poliittisessa ryhmässä, nyt he päätyivät protestiryhmään, joka haparoi alussa sekavan maineensa kanssa. EPP:ssä britit olivat pelanneet paikkansa hyvin. Vaikka varsinaisissa valiokuntapuheenjohtajuuksissa noudatettiin kokoon perustuvaa jakoa, moni sujuvakielinen britti oli osannut voittaa itselleen poliittisesti merkittävän aseman valiokunnan koordinaattorina. Koordinaattoreina heitä oli jopa yhtä paljon kuin saksalaisia, joita ryhmässä oli noin puolet enemmän.
Viisi vuotta myöhemmin brittien ECR vakiinnutti sentään asemiaan kolmanneksi suurimmaksi poliittiseksi ryhmäksi parlamentissa, mutta EPP on yhä lähes kolme kertaa suurempi.
Ymmärrän toki, että Cameron halusi suojella meppejään ja itseään UKIPin suunnalta tulevilta federalistisyytöksiltä. Toisaalta juuri he olivat olleet ryhmässämme merkittävä jarru kaikelle sellaiselle. On pakko myöntää, että britit ovat johdonmukaisesti korostaneet samaa kuin aina, unionia, jossa pääpaino on sisämarkkinoilla ja taloudellisessa yhteistyössä. Britit eivät ole muuttuneet EU-politiikassaan juuri yhtään, EU sen sijaan on.
EU ilman brittejä on huonompi unioni. Siksi kansanäänestyksen tulos on pettymys kaikille, jotka toivovat EU:n onnistuvan rauhan ja vakauden edistäjänä. Kuten kaksi vuotta sitten totesin blogissa Enemmän Eurooppaa, vähemmän Brysseliä, Englanti on ollut merkittävä vastapaino sekä Saksan että Ranskan vaikutukselle. Voisi jopa kysyä, olisiko joitain EU:n valuvikoja voitu välttää, jos britit olisivat vaikuttaneet EU:ssa jo aikaisemmin – eikä vasta 1973, kun komission kulttuuri ja EU:n hallintotapa olivat jo vahvoja ja pitkälle kehittyneitä.
Viime hetken gallupit ja ovensuukyselyjen julkistaminen äänestyksen aikana pitäisi kieltää muutenkin, mutta erityisesti kansanäänestyksessä niiden vahingollisuus havainnollistuu. Niin kauan kuin emme voi äänestää suoraan toivomaamme prosenttilukua, kuten vaikkapa 49,99, olisi galluppeja rajoitettava loppusuoralla. Olen puhunut hämmästyttävän monen britin kanssa, jotka ovat äänestäneet joko itse tai tietävät ystävänsä äänestäneen brexitin puolesta vaikka varsinaisesti toivoivatkin Britannian jäävän EU:hun. Gallupeihin luottaen nämä olettivat, että lopputulos olisi remain; he vain halusivat riittävän niukan kyllä-tuloksen, jotta EU:ssa otettaisiin vakavasti ne varoitukset, joita britit unionin suunnasta ovat esittäneet.
Mutta tekeekö EU sen, ja arvioi omaa kehitystään kriittisesti? Toivoisin niin, mutta mahdollista on, että se päinvastoin päätyy vaatimaan enemmän EU:ta ja syvempää unionia.En ota tämän hetken kansanäänestysaloitetta vakavasti enkä kannata sitä, mutta jos unionia syvennetään vastaisuudessa merkittävästi, sille tulee aivan asiallinen peruste. Mikäli EU:ssa viime aikoina esiin nostetut ajatukset yhteisestä budjetista, verotusoikeudesta ja pysyvistä tulonsiirtomekanismeista toteutuvat, kyseessä olisi jo aivan eri unioni kuin se johon Suomi kansanäänestyksellä liittyi. Silloin olisi perusteellisen keskustelun paikka, ketään syyllistämättä.
