Aikakausilla on aina omat lakmus-testinsä, kysymykset joiden avulla selvitetään näppärästi, kuka kuuluu joukkoon ja kuka ei. Ystävä muisteli, kuinka 70-luvun alussa yliopistopiireissä veret punnittiin kysymällä, hyväksytkö Tsekkoslovakian miehityksen. Stalkkujen testin läpäissyt sai kavereita ja kaljaa. Samalla tulokas ajettiin taitavasti sisään yhteisöön ajamaan sen omia etuja. Sen myötä kriittisyydestä tuli epätoivottava piirre; se oli oman pesän likaamista.
Ihmisluonto on sama – vuosien saatossa ajat ja trendit poikivat uusia ryhmiä ja uusia kysymyksiä. Kun aloitin europarlamentissa, veret punnittiin suhteella EU:hun. Oletko puolesta vai vastaan, kysyttiin uudelta tulokkaalta heti. Euroskeptikko oli ikävin leima, jonka parlamentissa voi saada.
Minua se häiritsi, varsinkin kun vilpittömästi halusin olla puolesta. Nelikymppisenä ei vain jaksanut niellä asioita yhtenä möhkäleenä. Jos halutaan rakentaa Eurooppaa, tarvitaan kriittisyyttä, jotta yhdentymisen laatu ja suunta säilyisi hyvänä. Puolesta tai vastaan -mustavalkoisuus kuulosti korvissani vaaralliselta ja muistutti liikaa menneistä.
Tällä hetkellä Turkki-kysymys tuntuu ajautuvan mustavalkoisen ajattelun alueelle. Keskustelu ryöpsähti kiivaana heti syksyn ensimmäisellä täysistuntoviikolla, ja ilmassa olevat paineet tuntee jo ihollaan. Jos Rehnin laajentumissalkku ei olisikaan painava, kuuma se ainakin on.
Turkki-keskustelu on sisältänyt myös suoranaista harhaanjohtamista. Turkin jäsenyyttä tutkivan toimikunnan jäsenet Martti Ahtisaari ja Albert Rohan rauhoittelivat taannoin HS-yliössä niitä, jotka pelkäävät lähes 80-miljoonaisen Turkin kohoavan Saksan veroiseksi vaikuttajaksi. ”Suuri väkiluku ei kuitenkaan takaa jäsenmaalle vastaavaa valtaa EU:n päätöksenteossa, koska poliittinen vaikutusvalta on pikemminkin sidoksissa taloudelliseen voimaan.”
Ollaanpa rehellisiä: pikemminkin ei. Parlamentissa voimasuhteet tulevat karusti väkiluvusta, ei BKT:sta, samoin on neuvoston äänestyksissä. Ja sikäli kuin väitteessä on perää muun vaikutusvallan osalta, se on epärealistisen staattinen näkemys. Turkin oma oikeutettu pyrkimys on kasvaa taloudellisesti ja poliittisesti merkittäväksi. Jäsenyyden hyväksyminen ei ole mahdollista ilman, että samalla hyväksyy kaksisuuntaisen vuorovaikutuksen ja Turkin täyden osallistumisen päätöksentekoon ensimmäisestä jäsenyyspäivästä lähtien.
Turkin jäsenyydelle on läjäpäin hyviä perusteita, samoin hylkäämiselle. Omassa kannassani ihmisoikeudet nousevat ratkaisevaan rooliin. Nimenomaan ihmisoikeusjärjestöt pelkäävät, että nopea jäsenyysputkeen hyppääminen keskeyttäisi uudistukset. Se ei olisi hyvä sen enempää Turkille kuin Euroopallekaan. Aika ei voi olla kypsä maalle, jonka vankiloissa viranomaiset kiduttavat. Sille pitää olla nollatoleranssi, muu on julmuuden laillistamista.
Jos EU ikinä katsoo kidutusta läpi sormien, lakkaan olemasta puolesta. Häviän lakmus-testini ihan sovinnolla.
Nykypäivä, 17.09.2004
