Yksikään puolue ei menesty ellei se kykene välittämään tunnetta, että sen toiminnassa on kyse osallisuudesta johonkin moraaliseen hyvään. Puolueet tarvitsevat ikään kuin oman nuotion, jonka ääressä lämmitellään ja sytytään aatteelle. Puheenjohtajan tärkein tehtävä on vakuuttaa joukot nuotion olemassaolosta ja tehdä se näkyväksi.
Olen kysellyt viime aikoina pitkän linjan kokoomuslaisilta, milloin Kokoomuksesta tuli pahojen puolue. Eihän kukaan lähde tieten tahtoen ajamaan ”kovia arvoja”, ”purkamaan peruspalveluita”, ”sortamaan heikkoja” tai pistämään ”köyhiä kyykkyyn”. Erityisen epäuskottavalta se tuntuu ajatellessa Kokoomusnaisia, joista suuri osa on opettajia tai hoitoalalla. Tämä joukko tuskin olisi ensimmäisenä repimässä sosiaaliturvaa, sehän heijastuisi nopeasti omaan työhön.
Vastaukset jakaantuvat kahtaalle. Seitsemänkymmentäluvun taistolaisuus vastusti riistokapitalismia ja tarvitsi vihalleen kotimaisen kohteen. Porvari sai nukkua huonosti, kun lautasellinen Guatemalan verta kipattiin hänen tunnolleen noin vain. Keskivertokokoomuslainen opettaja oli tapahtumiin yhtä osaton kuin Teiniliiton finninaama, mutta mielikuvajulkisuus sai Kokoomuksesta vahvan erävoiton.
Toinen imagollinen takaisku sijoitetaan 80-90-luvun vaihteeseen, jolloin talouden ylikuumeneminen ja rahamarkkinoiden liberalisointi ajoi maan syöksykierteeseen. Yhteisvastuullisesti tehdyt ratkaisut menivät Kokoomuksen piikkiin. Tuolloiset hallituskumppanit istuvat nyt hallituksessa ehjin nahoin, ja kiinnostavaa on huomata, etteivät esimerkiksi valtiovarainministerin (sd) toimet perusteluineen juurikaan eroa kokoomuslaisista painotuksista.
Politiikka on keskustelua ennen muuta keinoista. Kaikilla puolueilla on kuta kuinkin samat päämäärät, mutta näkemykset tavoitteisiin pääsemisestä eroavat. Siksi en millään voi suostua siihen, että joku veisi puoluejäsenyyden perusteella oikeuteni tavoitella rauhaa, vakautta, hyvinvointia ja heikomman turvaa, sitä samaa mitä muutkin.
Kylmän sodan aikana ei tarvinnut miettiä, mikä oli Kokoomuksen nuotio: sananvapauden ja itsenäisyyden vaaliminen oli konkreettista ja näkyi kauas. Pitkään sitä maksettiin myös kovaa hintaa ns. yleisten syiden muodossa.
Kokoomukseen on usein liitetty arvokkaat sanat ”koti, uskonto ja isänmaa”. Myös puheenjohtajakeskustelussa niitä on kaivattu. Kaipuun takana on terve halu ottaa takaisin oikeutemme hyvän elämän tavoittelijoina. Silti on tunnustettava, että jokin sanoissa ei toimi, ne kuullaan väärin. Kilpailijammekaan eivät huolestu, jos haemme reseptimme suojeluskunta-aatteen ajoilta.
Kodin, uskonnon ja isänmaan piti muistuttaa huolenpidosta, turvasta ja lämmöstä, mutta monelle tulee tunne epäonnistumisesta ja riittämättömyydestä. Koti ei pysynytkään ehjänä, uskonto muistuttaa syyllisyydestä ja isänmaa palauttaa mieleen saavuttamattomat unelmat. Maa on täynnä haavaisia ja uusosattomia. Mikä on Kokoomuksen vastaus arpisten arkeen?
On katsottava sanojen taakse ja etsittävä niiden lämmin pohja: yksilö on arvokas, hän tarvitsee muita, elämä on kauttaaltaan pyhää.
Nyt nuotiot uuteen tuleen, arvoisat pj-kandidaatit!
Nykypäivä, 08.04.2004
