Laskuvarjohypystä innostuin 27-vuotiaana nuorena äitinä. Tai oikeastaan paljon aikaisemmin, sillä olin haaveillut siitä lapsesta lähtien. Noihin aikoihin hyppääjäpiireissä oli tapana sanoa, että laskuvarjohyppy on parasta, mitä ihminen voi tehdä housut jalassa. Ja aivan ihanaa se olikin, en löydä edes sanoja, mutta pienten lasten äidille kovin työlästä. Tuntui siltä, että aina tuulee liikaa, täytyy odotella tuulten lauhtumista, ja sillä aikaa perhe pitkästyy kentän reunalla.
Pari vuotta yritin sinnitellä hyppääjäpiireissä. Kesällä 1988 hyppäsin toistaiseksi viimeisen hyppyni. Uusi vauva oli 5-viikkoinen. Laskeutuessa näin hänet pienenä pisteenä isän sylissä, ja silloin päätin, että tuon vauvan täytyy saada äidinmaitonsa omalta äidiltä. Turhien riskien ottaminen loppuu vähäksi aikaa.
Kolmannen vauvan jälkeen aioin alkaa hommat uudelleen mutta juuri silloin tapahtui onnettomuus, jossa kerhomme jäsen menehtyi. Paussi on pidentynyt, sillä polveni ja jälkipolveni eivät enää pidä ajatuksesta.
Ihanaa, että silti sen sain kokea. Yksi tärkeä unelma toteutui. Ja unelmiin kannattaa suhtautua kunnioittavasti. Ensimmäisellä hyppykerralla olin niin onnellinen, että lauloin ilmassa virren. ”Ken on luonut sinitaivaan, viherjäisen metsän ken.”
Tämä kuva on rakas ja tärkeä, sillä sen on ottanut rakas ystävämme Timo J. Malmi. Kesällä 2003 Timo joutui moottoripyöräonnettomuuteen ja kuoli. Koko sana on kohtuuton, jyrkkä ja epätodellinen, mutta se on pakko hyväksyä. Valtava määrä ystäviä jäi ikävöimään ja odottaa uutta kohtaamista Timon kanssa, aikanaan.
Muistopuheeni Timon hautajaisissa löytyy tästä.
